Olen feministi. Otan oikeudekseni määritellä sanan niin kuin se tietosanakirjoissa - niissä, joista asian olen tarkistanut - seisoo. Toisin sanoen kannatan miesten ja naisten välistä tasa-arvoa ja parhaani mukaan ajan sitä eteenpäin. Se ei ole miesten ja naisten välisten eroavaisuuksien kieltämistä(vaikkakin suhtautuu suvitsevaisesti sukupuolensa yleispiirteistä poikkeaviin)eikä se ole miesten pilkkaamista, polkemista, syrjimistä ymsymsyms eikä se ole etuoikeuksien vaatimista naisille.  Sitä minä kutsun "feminismiksi" niin kauan, kunnes virallinen määritelmä muutetaan. Se, että "feministit" kutsuvat itseään feministeiksi ei saa minua miettimään - aivan kuten esikoisenikin eräässä keskustelussa totesi - uutta määritelmää sille, mitä naisena edustan. Sehän nyt olisi vallan hassua. Keksikööt uudet määritelmät ne, jotka ovat keksineet uuden sisällönkin.

Se, että mikä tahansa sortovaltaa vastaan noussut aate näyttää saavan arveluttavia, aggressiivisia ja itseään vastaan kääntyviä piirteitä, ei sinänsä ole ihme. Aina, kun joku yksilö tai ihmisryhmä on ollut kauan sorretussa asemassa, syntyy vihaa. Usein viha on keräänytynyt vuosien - ja kollektiivisesti vuosikymmenten ja vuosisatojen - ajan ilman, että sitä on pystytty osoittamaan ja purkamaan. Kun tämä kauan muhinut viha pääsee valloilleen, se on usein hallitsematonta. Siinä vaiheessa otetaanpa-nyt-tytöt-ja-pojat-rauhallisesti- tai se-että-toinen-aloitti-ei-oikeuta-sinua-käyttäytymään-huonosti-puheet auta. Ihan oma lukunsa on myös se, että maailmanhistoria ei mahda tuntea yhtään tapausta, jossa vallankäyttäjä olisi vapaaehtoisesti luopunut vallastaan- vai tunteeko? Kertokaa ihmeessä, jos puhun behmoja. Jos vaikkapa feminismin - kun se nyt tässä tarkastelun alla on - alkuaikoina mimmit olisivat nätisti niiaten menneet kyselemään, jotta voismmeko me ehkä, hyvät herrat, kenties saada pikkuisen noita, mitä ne nyt oli, noita oikeuksia ja vähän sitä, öh, ihmisarvoa, niin paskasestihan sille olisi naurettu. Ja on varmaan naureuttukin, koska naiset ovat alistetun asemansa vuoksi olleet kilttejä tyttöjä ja ovat pääosin vieläkin. Me rääväsuut olemme vähemmistöä, enkä esim. minä ole ollenkaan rankimmasta päästä. Sentään kun ainakin PYRIN pysymään asiassa ja olemaan kohtuullinen.

Niin ikävää kuin se onkin, sorretun on lähes aina täytynyt nousta puolustamaan itseään reippain ottein ja rumaa jälkeähän siitä on aina syntynyt. Mutta se ei todellakaan ole ollut eikä ole tänäkään päivänä yksin sorretun vika. Ihminen voi hyvinkin ylireagoida, mutta reaktioon tarvitaan joka tapuksessa ärsyke. Yleensä kaava menee niin, että mitä vahvempi ja pidempään toistunut ärsyke, sen vahvempi reaktio. Tietenkään tämä ei ole aina näin, sillä ns.punainen vaate voi olla toiselle - jopa varhaislapsuuden unohdetuista kokemuksista johtuen - aivan eri rytky kuin jollekin toiselle. Näinä päivinä esim.vitseiksi tarkoitetut puheet kannattaa viedä sisäiseen seulaan ennen kuin ne laukoo ulos suustaan julkisesti - esimerkkinä jo surullisenkuuluisaksi nainen=auto-puheistaan tullut ex-Audi-pomo. Tuollaiset puheet voisi ottaa huumorilla, elleivät ne olisi niin katkerasti tosia reaalielämässä. Yhtä lailla saan toki näppylöitä monista Lenita Airiston puheista ja miesten neuvomisista. Tasa-arvon nimissä.

Mutta tuosta vihasta vielä: oman vihan tunnistaminen ja tunnustaminen on ensimmäinen askel, jonka ihminen ottaa aikuiseksi kypsymisensä tiellä. Tarkoitan tässä aikuisella ihmistä, joka kykenee lunastamaan vapautensa - sillä se ei ole mikään itsestään selvyys - ja käyttämään sitä vastuullisesti muita alistamatta. Valitettavasti monet sorrettuina eläneet tai sorretuiksi itsensä kokeneet jäävät tuohon vaiheeseen - ja juuri tästä seuraavat ylilyönnit, jotka eivät juuri vie eteen päin vapautta ja oikeuksia janoavan asiaa. Vasta kun ihminen, mies tai nainen, on kohdannut vihansa ja työstänyt sitä synnyttäneet kokemuksensa ja - yllätys yllätys - antanut anteeksi, hän on kyllin kypsä toimiakseen viisaasti asiaansa edistäen. Anteeksianto ei siis tarkoita vapaaehtoista alistetuksi asettautumista ja paluuta vanhaan systeemiin, vaan toimimista ilman vihaa.

Todellinen feministi ei ole mielestäni miesvihaaja lainkaan. Päinvastoin: hän on YHTEISEN hyvän kannattaja siltikin, että joskus on oltava tiukkana siksi, että muut eivät sitä välttämättä ole. Sillä vaikka kaikki naiset eivät pyri yhteiseen hyvään, eivät sitä tee kaikki miehetkään.

Jos kohtaat "feministin" - naisten etuoikeuksien puolesta taistelijan ja/tai miesvihaajan - älä kiroa feminismiä, vaan kyseenalaista ko.henkilön feminismi. Mutta avoimin mielin, please - voi se malka nimittäin olla omassakin silmässä.

 

Jaajaa, eipä ole täällä tullut pitkään aikaan päätä eikä sormia vaivattua - edellisen vaivaaminen onkin niin työlästä, etten sitä edes harrasta. Jos sieltä jotakin on ulos putkahtaakseen, niin mikäs siinä, mutta vaivannnäkö ei ole vahva lajini.

Jo tässä vaiheessa voin kertoa, että otsikon vastaukseen pääsen todennäköisesti siinä vaiheessa, jolloin Ylioppilaslautakunta - jos tämä olisi siis se kuuluisa kypsyystesti - olisi jo heittänyt palloksi muotoillun paperin olkansa yli aikaa sitten. Se, että puhun Ylioppilaslautakunnasta kuin jostakin yhdestä henkilöstä(mistä me muuten tiedetään? kusetetaanhan meitä jatkuvasti muutenkin), älköön antako ketään häiritä. Ilmiötä kutsutaan taiteilijan vapaudeksi ja minä kutsun itseäni taiteilijaksi aina silloin, kun huvittaa ja kun se sattuu olemaan minulle edullista.

Pyörin toissapäivän Seurasaaressa koko päivän. Rakas Ystävä on siellä töissä: kehrää lankaa ja esittelee pohojaalaista asuinrakennusta kiinnostuneille(nyt aletaan kevyesti sivuta otsikon aihetta, kuten tarkkaavaisimmat lukijani - ainakin toinen heistä - varmaan jo havaitsi). Tuntui hyvältä räpsiä kuvia Rakkaasta Ystävästä perinneasussaan, kierrellä saarta kiireettömästi, palata takaisin Tukipisteeseen, taratella Rakkaan Ystävän kanssa, räpsiä taas kuvia, lähteä taas vaeltelemaan ja istuskelemaan tyhjän panttina ja ottaa ihastuneena vastaan Rakkaan Ystävän tekemä tuohisormus(asiasta tietämättömämmälle lukijalleni: ei, me emme ole lepsopari)ja pisteeksi i:n päälle heittää kotimatkalla bussissa ilmoille arjen kirvoittamia innovaatioita luovuus valloillaan.

Sanoin Rakkaalle Ystävälle, että jos tähdillä olisi vaikutusta ihmisen elämään, niin taatusi olisi olemassa joku tähti, joka edustaa laiskuutta ja tehottomuutta, ja että minä olen takuuvarmasti syntynyt sen alla. En koe - huom: enää! - ajanhukkana vetelehtimistä, ruohon kasvun katsomista, aikaansaamattomuutta, (ajoittaista)aloitekyvyttömyyttä, tajunnanvirralle antautumista, pelkkää tarkoituksetonta olemista sen itsensä vuoksi ja zen zemmoista. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi ainakin joillakin ihmisillä on ilmeisen hyvä olla lähelläni ja pysytellä siinä ilman kiirettä pois. Vaihtaisinko osani muuhun - arvatkaapa vain! En tietenkään vetelehdi 24/7 - ainostaan silloin, kun se on mahdollista ja yllättävän usein se on. Kun sitä tekee päämäärähakuisesti, alkaa tulla mestariksi siinä missä joku muu tehokkuudessa.

On ollut pitkä - ja yhä osin keskenkulkuinen - tie oppia hyväksymään itsensä tämmöisenä epätehokkaana immeisenä tehoyhteiskunnan rattaissa. Hädin tuskinhan sellaista hyväksytään lapsilta, vanhuksilta ja vammaisiltakaan. Tai mitä minä höpisen: sitä EI hyväksytä heiltäkään, herrajestas. Enkä puhu nyt masennuksesta aiheutuvasta flegmaattisuudesta, vaan siitä, että ihminen löytää voimia, luovuutta ja itsensä rakastamista joutilaisuudesta sen sijaan, että metsästäisi muiden(ja itsensä) hyväksyntää suorittamisen kautta. Ja kun rakastan itseäni, niin voilá: tie toisen rakastamiseen avautuu kuin itsestään ja voilá-voilá: huomaan saavani rakkautta noilta muilta kaupanpäällisenä siitä hyvästä, jota itselleni teen. Kiesusksen olisi pitänyt sanoa(ja ehkä hän sanoikin), että opettele hyvä ihminen rakastamaan ensin itseäsi ja rakasta muita sitten samalla mitalla. Paitsi että jälkimmäinen tulee itsestään edellisen seurauksena.

Mitä tuohon Seurasaari-päivääni tulee, se sopii metaforaksi niin ystävyyteen kuin romanttiseen rakkauteenkin: vaella, koe, palaa tukikohtaan, lähde taas jne - mutta suostu myös olemaan itse tukikohtana! Ehkä suurin ongelma romanttisessa ja muussakin rakkaudessa on se, että tahdomme olla itse vapaita, mutta emme salli vapautta toiselle. Ja rakkaus kun elää vain vapaudessa.

Niinni siksi.

 

 

 

 

 

 

 

Tämä postaus on sitten vähän iäkkäämmälle sukupolvelle suunnattu - tai miksei niille nuoremmille, jotka haluavat kurkistaa yhteen mahdolliseen näkymään tulevaisuudessa. Voihan olla, että jotkin asiat eivät muutu koskaan - kuten suhde Lemmen Maailman Ensikosketuksiin.

Muistan elävästi järkytyksen, jonka koimme murkkuiässä bestikseni kanssa hänen löydettyään äidilleen lähetettyjä rakkauskirjeitä - jotka MINUN isäni oli kirjoittanut! Siitä järkytyksestä toipuessa meni tovi, samoin kuin ajattele-voisimme-olla-siskoksia-pohdinnoissa. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin isäni punastui soittaessaan ensilemmelleen säveltämäänsä biisiä. Onko niin, että ensirakkauden suhteen pysymme teineinä ikuisesti - että se osa meissä on aina elossa joko tietoisesti tai tiedostamattamme?

Minun Ensirakkauteni sijoittuu vuosille 1973-74. Olin tosin hengaillut sitä ennen pari kuukautta epämääräisesti epämääräisen kaverin kanssa "suhteessa", joka ei ansaitse Ensirakkauden arvonimeä, ja jota en siis ole sille antanut. Oikea Ensirakkauteni oli "säätöjen" alkaessa haudankaivaja(kesätöissä, huom.), ja häntä rakastin värisevin teinitytön sydämin herkkyyden ja intensiteetin yhdistelmällä, johon vain 15-vuotiaan sydän kykenee - ja jota ei voi koskaan jäljitellä. Se on ainutlaatuista ja kulkee salaa latenttina mukana silloinkin, kun luulee sen jo unohtaneensa. Minulle kävi niin, että nykytekniikan ansiosta löysin Ensirakkauteni uudestaan ja yhteiset muistot ovat osoittautuneet hämmästyttävän eläviksi - kuin olisi syväjäädyttänyt ruusun 35 vuodeksi ja kuin se olisi sulatuksen jälkeen yhtä hehkeä väreineen ja tuoksuineen kuin se oli muinoin. Väärinkäsitysten välttämiseksi: elämme molemmat tahoillamme omaa arkeamme ruusun tuoksusta huolimatta - ehkä juuri siksi sen niin vahvasti aistimmekin. Siunattu olkoon tuo tuoksu!

Ilta, jolloin tarinamme lähti varovasti liikkeelle, oli lämmin ja kaunis. Tuleva Ensirakkauteni halusi viedä minut - uskokaa tai älkää - hautausmaalle katsomaan ensimmäistä omin käsin kaivamaansa hautaa. Tyttöä voi tuskin orginellimmin kosiskella - rohkea veto, sanoisin, mutta tehokas. Jäin Hauvvankaivajan koukkuun. Tämä haudan esittely kuulunee primitiivisten soidinmenojen kategoriaan: uroshan esittelee kosiskellesaan naaraalle savutuksensa. Se nyt sattui tällä kertaa olemaan hautakuoppa. Kunnon Naaraana luonnollisesti ihailin vaikuttuneena Uroksen aikaansaannosta kädessäni vadelmapensaan oksa, jonka Uros oli minulle matkan varrelta poiminut ja jota säilytin vuosikausia päiväkirjani lehtien välissä(aina siihen saakka, kun poltin "nolot" päiväkirjani). muistan tikitilleen sen paikan, josta Urokseni taittoi minulle tuon oksan - nyt siinä kasvaa ruusupensas, mikä on sekin hyvä juttu. Luonto varmaan ajatteli, että ruusu on vadelmaa romanttisempi, ja merkkasi historiallisen paikan haluamallaan tavalla.

Haudanesittelyiltaan liittyy myös Urokseni iskurepliikki, joka sekin on lievästi sanottuna omaperäinen, mutta suoraan ytimeen iskevä, koska muistan sen elävästi vieläkin: "Kun minä oon kerta hauvvankaivaja, niin sinä oot sitten se hauva." Täytyy todeta nyt viisikymppisenä, että tuota iskurepliikkiä ei ole kukaan pystynyt pesemään. Ehkä kaiverrutan sen hautakiveeni.

Myöhemmin Ensirakkauteni näytti minulle sananmukaisesti taivaan merkit: opin tai olin oppivinani, missä on Pohjantähti ja miten löydän Ison Karhun ja Pikku Karhun tai mitä ne sitten lienevätkään. Itse asiassa katsoin ja kuuntelin koko olemuksellani Ensirakkauttani eikä tähdet minua juuri kiinnostaneet - paitsi aina myöhemmin, kun olen katsellut tähtitaivasta. En ole koskaan tehnyt sitä muistamatta Ensirakkauttani.

Ensirakkuden kokemus oli minulle kaunis, herkkä, suloinen ja jopa intohimoinen, mikä on jälkeenpäin tuntunut erikoiselta, koska olimme niin kovin nuoria molemmat. Se oli sitä aina siihen dramaattiseen hetkeen saakka, kun yhteinen "ystävämme" puhui minulle pötyä Ensirakkaudestani väittäen, että hänellä oli toinen tyttö. Kyse oli hätäisestä ja väärästä johtopäätelmästä, mutta se johti kypsymättömien, sairaalloisen ujojen ja itsestään epävarmojen nuorten eroon. Koska minusta oli ylipäänsä ollut käsittämätöntä, että joku minusta oikeasti välittäisi, nielaisin jutun toisesta tytöstä oitis ja kävin niskojani nakellen, syvä tuska sydämessä heittämässä luokkasormuksen rakastetulleni kirjakauppaan - jossa hän silloin oli töissä - ja hävisin hänen elämästään, kun "minua ei kerran tarvittu". Sormus oli kuulemma vierinyt lattialle ja Ensirakkauteni oli kävellyt kaksi viikkoa huuli pyöreänä käsittämättä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Odotin turhaan, että Ensirakkaus olisi ottanut yhteyttä ja että olisimme selvittäneet asiat, mutta kun aika kului, molemmat löysivät tahoillaan uudet ystävät ja verta vuotava haava alkoi umpeutua ja arpeutua - koskaan kuitenkaan kunnolla parantumatta.

"Toiselta tytöltä" kuulin myöhemmin asioiden oikean laidan: rakastettuni oli lohduttanut häntä hänen tultuaan jätetyksi - ei enempää eikä vähempää. Tämä tyttö toivoi, että korjaisimme asian, mutta kuten kaikissa kunnon romanttisissa tarinoissa, se oli tietenkin liian myöhäistä. Vasta vuosia myöhemmin - kun molemmat olivat jo tahoillaan naimisissa - kävimme yhdessä läpi tuon teinitraumamme, tosin vieläkin katkerina siitä, että meiltä oli mielestämme "varastettu" jotakin, joka olisi kuulunut meille. En tiedä, pääseekö tuosta tunteesta lopullisesti irti koskaan, mutta sen kanssa voi oppia elämään kuten diabeteksen tai masennustaipumuksen. Toisaalta tunne siitä, että on uskollisesti rakastanut jotakuta läpi koko tähänastisen elämänsä, on kiehtova ja kaunis. Ja NIIN romanttinen! Se tuntuu hyvältä.

Olisipa hauskaa(!)löytää tuo Ensirakkauteni kaivama hauta ja katsoa, kuka siihen on haudattu. Ehkäpä joku, jonka nimi on Ensi Lempi?

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänä aamuna sairas mieleni kehitteli ajatusta maailmasta, jonka koko kansan viihdyttäjäperhe omistaisi. Millaista siellä olisi? En ole tosin nähnyt ohjemaa, johon mielikuvitusleikkini pohjautuu, sillä olen sitä mieltä, ettei narsismia tule ruokkia kiinnittämällä siihen huomiota. Yhden rva Mikkosen yksinpuhelun(joka lienee tarkoitettu alun perin keskusteluksi) olen nähnyt, ja visioni pohjautuvat siihen.

Koska Mikkosten maailmassa valtaosa naisista olisi kotona lasten kanssa, työelämässä olisi vain miehiä ja nuoria naisia, ja niitä jotka eivät ole saaneet tai halunneet hankkia lapsia. Heistäkin kaikki päviähoitoalaa harkinneet voidaan karsia, koska päivähoitoa tarpeettomana ei olisi lainkaan. Aika vähän jäisi jäljelle. Naisia meinaan. Niin vähän, että heidät voitaisiin sijoittaa pois silmistä ja jaloista kuljeksimasta Mikkosten omistamiin ja kehittämiin reservaatteihin. Mitä siellä tapahtuu, ei vaatimaton mielikuvitukseni kykene keksimään, mutta jätän sen tehtävän niille, joiden mielikuvitus kompensoi omani puutteet eli Mikkosille itselleen.

Mikkosten maailmassa kaupan kassoilla olisi vain miehiä. Mikäs siinä - sopii mulle. Voisi kauppaan lähtökin sujua nykyistä sutjakammin tämmöiseltä perusheterolta, vaikkei minulla naistenkaan kanssa asioimista vastaan mitään ole. Mutta kun ei ole vaihtoehtoja niin hyvä näin. Kun Nina kerran näin haluaa. Ja se sen mies, mikä-se-nyt-olikaan.

Entäs sitten, jos herra tai rouva Mikkonen sairastuu tai joutuu tapaturmaisesti sairaalakuntoon? Sairaaloissa on Mikkosten maailmassa hoitajina vain miehiä, jotka huolehtivat perushoidosta aina alapään pesua myöten. Naisethan hoitavat kotona lapsia, kunnes nämä täyttävät kahdeksantoista, ehkä pidempäänkin. Ja pakko onkin, sillä työelämään ei moisen poissaolorupeaman jälkeen ole mitään asiaa.

Myös siivouksen ja ruuanlaiton sekä sen tarjoilun kaikissa niin julkisissa kuin yksityisissäkin firmoissa hoitavat miehet. Mikkosten maailmassa. Lapsia opettavat ala-asteelta lähtien miehet ja tylsät liukuhihnahommat tehtaissa ovat miesten duuneja nekin. Miehet suunnittelevat ja ompelevat vaatteet, pitävät pystyssä elegantteja putiikkeja - joista rouva Mikkonenkin nähtävästi hankkii vaatteensa - ja suosittelvat ja myyvät rouva Mikkoselle meikit ja parfyymit sekä hoitavat hänen viimeisen päälle suunnitellut kampauksensa.

Hmmm...loppujen lopuksi, sehän voisi olla oikein kiva tämä Mikkosten maailma. Miehet tekisivät ne paskahommat, jotka naiset ovat tähän saakka alipalkattuina hoitaneet - ja koska ovat miehiä, liksakin nousisi rivakasti ja pitäisikin, kun on kotona lasten lisäksi nainen elätettävänä. Harva mies kun meikäläisten palkoilla viitsii edes raahautua työpaikalle, saati sitten, että siellä jotain tekisi.

Ongelma(jättee)ksi muodostuisivat tietysti tämän blogin pitäjän kaltaiset naiset, jotka eivät pidä aviomiestä välttämättömänä, varsinkaan, jos on pienintäkään vaaraa jakaa arkensa hra Mikkosen kaltaisen tyypin kanssa - jossa hänen rouvansa ei tiettävästi näe lainkaan heikkouksia. Toisin kuin minä, joka näen vain niitä. Niin me ollaan erilaisia, me ihmiset - eikä Mikkosten maailman sankirjasta löydy sanaa "suvaitsevaisuus". Joten mitä tällaisille äideille tehdään Mikkosten maailmassa? En uskalla arvailla, mutta jostain syystä tuli rva Mikkosen päivähoidon yhteydessä mainitsema natsi-Saksa mieleen...

Eräs ystäväni sanoi ymmärtävänsä Mikkosia. Kyllä minäkin ymmärrän. He haluavat huomiota ja päteä kuten melkein kaikki muutkin. Jonkun lööpin mukaan myös rahaa. Kuten me muutkin. Ei kai siinä mitään ihmeellistä ja tuomittavaa ole. On kuitenkin jokaisen tv:n katsojan ja lehden lukijan päätettävissä, haluaako elättää Mikkosia vai antaa rahansa ja tukensa vaikkapa Unicefille tai kotimaan kaltoin kohdelluille lapsille, joita on ihan riittävästi ja liikaakin - myös niitä, joiden vanhemmat ovat kotona. Suomi on vapaa maa.

Ymmärrän hyvin kotiäitejä, jotka haluavat arvostusta työlleen. Oma äitini on tehnyt huikean urakan sillä saralla ja olisi ansainnut paitsi arvostusta, myös enemmän rahaa tekemästään työstä - siis silloin, kun sitä olisi tarvittu myös hänen oman hyvinvointinsa tukemiseen lapsikatraan, dominoivan miehen ja vaativan anopin kanssa asuessa. Jonkun sortin ninamikkoisia olisi tarvittu tuolloin, 60-80-luvulla, puolustamaan kotiäitejä. Sanon "jonkin sortin", sillä en pidä lainkaan hedelmällisenä sitä, että omia valintoja puolustetaan jyräämällä muut valintoineen maan rakoon. Se ei niissä niin sanotuissa loppupeleissä palvele ketään - saa aikaan vain aggressioita. Ovat Mikkoset kuuleman mukaan saaneet jopa tappouhkauksia eli tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ja perhe viattomia lapsia myöten. Tappouhkailijat ovat vaarallisesti sairaita ja tyhmiä ne, jotka pistävät sellaisia liikekannalle. Mikkosten maailmassa psykopaateista tulisi entistäkin vaarallisempia - terveemmällekin ihmiselle kun on kova pala ottaa vastaan sellaista arvottomaksi leimaamista, jota Mikkoset harrastavat muita ruoskiessaan.

Että tervemenoa vain Mikkosten maailmaan. Minä taidan pysyä omassani.

 

 

 

 

Se meni loppujen lopuksi paremmin kuin hyvin. Se muutto.

Päätin vain, että hermot ei mene eikä tule, ja avot: olen onnellinen kaiken kaaoksen keskellä. Hyvät suggestiot!

Vilijonkkamielisille tämä muuttoni olisi kauhistus. Epäjärjestelmällistä! Leväperäistä! Suunnittelematonta! Kauheaa! Muumimielinen ihastelee: Rentoa! Suurpiirteistä! Tilannetajuista! Ihanaa!

Koska valitsin muumimielisen muuton, tunnelmani ovat olleet jälkimmäisiä. Ja kylläpä nautinkin nyt elämästäni ja uudesta, sotkuisesta asunnostani ja sen Pikkuhiljaisesta Laittemisesta.

Kirjoitussuoni on ollut - kuten molemmat lukijani lienevät huomanneet - tukossa kautta ehtynyt, mutta tänä aamuna se avautui, kun veisbuukissa oli pyyntö ystävältä. Piti kirjoittaa runo tämän veljen vaimon viiskymppisille. Olen vähän niin kuin palveluksen(ehkä useitakin)velkaa pyytäjälle, joten ei auttanut kuin ruveta hommiin aamurähmäisin silmin. Tämmöinen siitä tuli - se muuten rimmaa "Suklaasydämeen". Vapaata riistaa, saa käyttää.

 

"Kun nuoren miehen komeimman
kanssa istuin lauteilla saunan,
hän sanoi mulle nauraen:
ei vanha oo viiskymmpinen!

"Hilmapäivät" paljon pukkaa
myöskin turhaa höpinää,
kun nostaa jalkaa, värjää tukkaa,
voi yhä jatkaa töpinää.

Ei narussa sua kuljeta
nyt mielipide yleinen,
vaan itse päätät, mitä teet,
ja millä tavoin teet sä sen.

"Hilmapäivät"paljon pukkaa
myöskin turhaa jorinaa,
jos hiki valuu, irtoo tukkaa,
"entäs sitten?", sanot vaan.

Jos menohalut on jo pois,
ei hätää ole silloinkaan:
voit kerman paistaa vaikka voiss´
ja kiikkustuoliin nauttimaan!

Kas viideskympis nainen tajuu:
tää onkin minun juttu tää,
ei muilla ole mitään hajuu,
kuinka sitä eletään.

Jos tuttu juttu sulle on
tää naisen elo verraton,
niin sanon: onnee sulle vaan
ja samaa rataa jatkamaan.

"Hilmapäivät"paljon pukkaa
myöskin turhaa höpinää,
ei susta tule mitään rukkaa,
vaan jatkat hyvää elämää!"

Kas viideskympis nainen tajuu:
tää onkin MINUN juttu tää!
Ei muilla ole mitään hajuu,
kuinka sitä eletään."

Minäkin muutan.

Paitsi että asunto vaihtuu, työhön tulee muutoksia, uskoni mukaan myönteisiä. Sairausloma on jo loppunut ja nyt lomailen muuten vaan. Tai "lomailen", miten sen ottaa. En tiedä, kuinka monen tähden lomana muuttorumbaa voi parhaimmillaankaan pitää, mutta mukavampi näin kuin työn ohella.

Pahinta ei ol tavaroiden pakkaaminen tai heittäminen roskiin vaan soita-sinne-hoida-tämä-ja-tuo-juttu. Valahdan helposti avuttomaksi liian monen asian ja haasteen(=enemmän kuin 0) edessä. Kaikki ovat nähneet hidastettuja filmin pätkiä ainakin tehosteina leffoissa. Kuvitelkaa sellainen hyvin nyvin paljon hidastettuna, niin voitte samastua olotilaani. Jos siis huvittaa -  en kyllä ymmärrä, miksi huvittaisi. Mutta silti. Semmosta.

Kiroileva Täti haluaisi sanoa asiaan muutaman v***n huolellisesti valitun sanasen, mutta nyt ei ole aikaa. Pitää nääs muuttaa.

 

25 asiaa minusta

 

1. Olen kommunikaatioriippuvainen. Rakastan kirjoittamista, mutta motivoidun siihen kunnolla vain, kun tiedän, että joku lukee. Varmasti siis. Haaveilin pitkään jonkun sortin kirjoittajan urasta, mutta kurinalaisuus yksinäiseen työhön puuttuu. Tarvitsen vuorovaikutusta. Vuorovaikutuksen vaikutus on mielenkiintoisinta, mitä tiedän. Tahdon oppia siitä paljon ja opiskella sitä aina, sillä sen kiehtovuudella en näe rajoja.

 

2. Olen jakanut persoonani tietoisesti moniin osiin. Se on helpottanut huomattavasti itseni ymmärtämistä, koska olen vaikeaselkoinen ihminen, ainakin itselleni. Jos minun kuulee mumisevan ”Turpa kiinni, Hulda, Katrin vuoro!”, se tarkoittaa sitä, että Aino ”I know” Aikuinen jakaa puheenvuoroja, koska se on sen tehtävä. Ja kun naureskelen itsekseni, joku tyypeistä on lohkaissut hyvän jutun, jolle toinen nauraa. Juu, lääkitys on kohdallaan, on.

 

3. Rakastan joutenoloa ja vetelehtimistä. Minusta on mukavaa vain olla enkä koe sitä ajan hukkaamisena.

 

4. Olen 50-vuotias enkä vielä tiedä varmasti, mikä minusta tulee isona. Jotain vihiä on.

 

5. En ole koskaan uskonut Joulupukkiin. Olisin kovasti halunnut, mutta isot siskot ja vanhempi veli estivät sen. Those bastards!

 

6. Joulupukin asemesta yritin uskoa Jumalaan ja tein sitä kauan. Nyt en enää usko.

 

7. Uskon telepatiaan tai siihen, että se toimii toisinaan ja joskus useinkin – useimmiten tahattomasti.

 

8. Olen elänyt yli 13 viimeistä vuotta yksinhuoltajana. En osaa enää kuvitella asuvani jonkun aikuisen kanssa samassa kämpässä. Se on tosi tosi outo ajatus. Ei mahdoton, mutta outo.

 

9. Inhoan jyrsijöitä, myös niitä, joita yleisesti pidetään ”söpöinä”, kuten oravia, jotka ovat minulle tuuheahäntäisiä rottia. Uh, ne puistattavat. Poikkeuksena perheemme gerbiilivainaat, joista oli pikku pakko tykätä lasten takia. Oudosti kiinnyin niihin ja surin, kun ne kuolivat.

 

10. Pidän koirista, ja pariin minulla on ollut selkeä sielunyhteys. En ole kuitenkaan suostunut ottamaan koiraa perheeseen, koska olen mukavuudenhaluinen enkä suostu nousemaan aikaisin koirankusetuksen takia. Siksi meillä oli gerbiilit – sain niillä keskimmäisen hiljaiseksi. Toinen syy koiran ottamattomuuteen on ollut, että tiedän kiintyväni helposti ja liikaa koiran kaltaiseen olentoon.

 

11. Pidän flirtistä ja sitä on elämässäni tällä hetkellä liian vähän. Huomasin tänään, kun oli tilaisuus kevyeen flirttiin.

 

12. En osaa kuvitella rakastuvani enää.

 

13. Pidän monista kukista ja useista väreistä. Pidän monenlaisista ihmisistä ja maisemista. Mustavalkoisuus ja ehdottomuus on minusta tylsää - yksinkertaista ja turvallista, mutta tylsää. Pidän siitä, että elämä ilmiöineen on monimuotoista.

 

14. Pidän erityisesti nuorista aikuisista ja aikuistuvista nuorista. He ovat raikkaita eikä heillä ole niin paljon jäykkiä ”kerroksia” kuin aikuisilla. Heissä on älykkyyttä, joka ei ole muuttunut kyynisyydeksi, vaan on ihastuttavaa yhdessä herkkyyden kanssa, joka on niin lähellä pinnan alla. Se on kaunista.

 

15. Haluaisin asua meren rannalla suuressa talossa, jonka kunnossapidosta huolehtii Joku Muu. Se olisi rentoutusklinikka ja meditaatiokeskus, jossa Siellä olisi tilaisuus retriittiin ja joogasessioihin ja kaikkeen, mikä irrottaa arjesta ja ylenpalttisesta kiireestä. Joku Muu huolehtisi siitä, että siellä olisi aina herkullista ja terveellistä ruokaa ja keskuksen yhteydessä olisi ihana hirsimökkikahvila ja kaikenmaailman käden töiden myymälä. Joku Muu huolehtisi siitäkin. Minä antaisin(korvausta vastaan tietty) ryhmä- ja yksilörentoutushoitoja ynnä voimavaravalmennusta. Joku Muu koordinoisi kaikki toiminnot ja ne sujuisivat leikiten, niin ettei minun tarvitsisi vaivata somaa pikku päätäni sellaisilla juttusilla.

 

16. Rakastan kynttilänvaloa.

 

17. Minulla on hirveän monet lukulasit, joista yleensä n. puolet on hukassa ja silloin tällöin kaikki.

 

18. Olen vittuuntunut jälkiveroihin. Tästä lähtien huolehdin siitä, että verottaja vie tarpeeksi etukäteen.

 

19. Mykistyn tähtitaivaan alla. Jokainen, joka tuntee minut, tietää, kuinka merkittävästä asiasta on kyse.

 

20. Olen äiti ja vanhempi ja se on ollut elämäni haasteellisin pesti. Olen siitä onnellinen, rakastan lapsiani ja toivon tulevani joskus isoäidiksi. En ehkä ihan juuri vielä nyt, mutta joskus. Uskon olevani hyvä isoäiti <3

 

21. Koska minulla ei ole elämänkumppania, ystävät ovat minulle valtavan tärkeitä. Koska poden vahvaa ”ihmisriippuvuutta”, pidän hyvänä tuota kumppanittomuutta ja muistutan itseäni siitä, etten pitäisi liian lujaa kiinni ystävistäni. Rakkaus - myös ystäviä kohtaan – elää vain vapaudessa.

 

22. Uskon kokemusteni kannustamana, että vain itseään voi muuttaa ja sekin tapahtuu hitaasti. Toisen voi vain joko hyväksyä tai hylätä.

 

23. Tiedän, miten kipeästi hylkääminen ja torjutuksi tuleminen sattuu. Olen kuitenkin tehnyt sitä myös itse, joten tuomitsemisen halu on vähissä aina, kun tekee pikakatsauksen omaan elämäänsä. Niin tässä kuin muissakin asioissa.

 

24. Tahdon vanheta niin, ettei minua nuoremmat pelkää tulla perässä.

 

25. Kun minä kuolen, toivon, että kaikki läheiseni tuntevat enemmän kiitollisuutta elämästäni kuin surua kuolemastani.

 

 

 

 

"S"pyysi lisäpohdintaa ko. aiheesta. Koska miellyttämisen tarpeeni ei ole vielä viiskymppisenä täysin tyydytetty, pyrin miellyttämään lukijoitani ja täyttämään heidän pienimmätkin – nojaa, nimenomaan pienimmät – toiveensa. Älköön siis kukaan suotta toivoko tähän saumaan viisiosaista trilogiaa aiheesta ”Läheisriippuvuusilmiön synty ja historia sosiologisesta ja feministisestä näkökulmasta kautta vuosituhanten”. Se on kylläkin suunnitteilla, mutta hyvin suunniteltunakaan ei ihan puoleksi tehty. Ensin tarttis päästä varmaan sisälle yliopistoon tai jotain.

Itse asiassa olin aika ylpeä siitä, että ilmaisin ajatuksiani lyhyesti ja ytimekkäästi edellisessä postauksessani. Olen näätsen melkoinen jaarittelija, kun sille päälle satun, ja jonkinmoisena blogiharrastukseni tavoitteena pidän tiivistetyn ilmaisun oppimista. Tausta-ajatuksena on siis, että lukijalle jäisi mieluummin nälkä, kuin että hän haukottelee ja toivoo, että lopettaisi jo tai pahimmassa tapauksessa jättää lukemisen kesken. Mutta paljastettuani taas kerran omat salani, on aika siirtyä aiheeseen. Johan tässä tulikin sitä surullisenkuuluisaa jaarittelua kyllin.

Eli oman kokemukseni valottakoon tätä asiaa. Olen niin kauan kuin muistan, pyrkinyt olemaan myönteinen, joustava ja iloinen ihminen. Kiltti ihminen. Helppo ihminen. Koulussa sain hymyttö-patsaita , joiden hintana oli se, että sain aina epäkiitollisen tehtävän toimia muiden äänitorvena ikävissä tilanteissa opettajien kanssa. Minä olin siis se eturintamassa oleva riskinottaja, joka oltiin valmis uhraamaan, jos jotain menee pieleen. Että eihän me, kun tuo…mitä lie omiaan…Mutta harvoin meni. Myönteisenä kapinallisena(lue: viekkaana kettuna)sain opettajat yleensä puolelleni tai asiamme puolelle. Sain haukut kuulostamaan kehuilta ja murskakritiikin rakentavana palautteena, mikä on sinänsä arvokas taito, jota pidän mielelläni yllä.

Sama peli jatkui työelämässä tai samankaltainen rooli tuli osakseni pikkuhiljaa kokemuksen kartuttua työelämässä. Niin sanotut hankalat asiakkaat ohjautuivat minulle kuin manulle illallinen. Ikäviin kokouksiin oli varma pääsylippu. Jos pomolle oli sanomista, minä olin etuoikeutettu ja pääsin sanomaan. Jossain vaiheessa opin kantapään kautta sen, että aina kannattaa puhua vain omissa nimissään, sillä ne, joiden puolesta puhuu, eivät välttämättä ole tukemassa, kun johto jakaa sanktioita tai muuta epämiellyttävää on tiedossa.

En kerro tätä – hymytyttö kun olen – millään pahalla ketään kohtaan. Olen nimittäin ihan itse valinnut roolini enkä ole koskaan yrittänyt siitä kieltäytyä. Olen täysin itse vastuussa haarniskani kantamisesta, ja jos se joskus on tuntunut raskaalta, syy on yksin minun. Olen myös oppinut näiden valintojeni myöten paljon enkä kadu mitään – en yhtään mitään. On tuntunut hyvältä olla luotettu. Olen saanut paljon lisää voimaa, rohkeutta ja itsevarmuutta kokemusteni kautta. Mutta joskus olen mennyt liian pitkälle positiivisessa asennoitumisessani niin työelämässä siinä kuin muuallakin. Olen pyrkinyt miellyttämään muita oman hyvinvointini kustannuksella. Olen kieltänyt aidot tunteeni, jottei minun tarvitsisi riidellä itseni kanssa. Olen helpompaa uskotella itselleen, ett ”tää on okei” kuin myöntää, että olen niin nyhverö, että toimin vastoin omaa sisäistä tuntemustani tai totuuttani.

Olen pyrkinyt positiivisuuteen yksityiselämässänikin. Olen etsinyt hyvää suurennuslasin kanssa sieltäkin, missä sitä ilmiselvästi ei ole. Olen hymyillyt lempeästi(=idioottimaisesti)saadessani lyönnin poskelle ja kääntänyt toisen edes muuta harkitsematta. Kun Esikoinen oli lähellä aikuisikää, hän fiksusti huomautti minulle asiasta – toinen poski kannattaa kääntää vain silloin, kun on oikeasti jesse-levelillä, hän sanoi, ei tosin ihan näillä sanoilla. Siihen asti koko homma on pelkkää pyhistelyä. Se pysäytti.

Viime vuosina olenkin pyrkinyt ennen kaikkea kuuntelemaan itseäni ja olemaan rehellinen itselleni ja aidoille tunteilleni. Millaisia tunteita tämä asia, tapahtuma tai ihminen OIKEASTI minussa herättää? Siis kun siirretään sivuun hyvä kotikasvatus ja se erheellinen käsitys, että on olemassa hyviä/huonoja tai asianmukaisia/vääriä tunteita ja että joku ulkopuolinen voi määritellä, mitä ne ovat? Annanko itselleni tilaa ja aikaa kokea nämä todelliset tunteeni ja jos annan, mitä tapahtuu? Kuolenko siihen paikkaan? Käytäntö on osoittanut, ettei tule naarmuakaan, vaan päinvastoin syvä helpotuksen tunne ja tavallisesti tai nykyään yhä useammin ratkaisu hedelmällisestä toiminnasta, joka ei loukkaa toista, mutta jossa en myöskään anna kävellä ylitseni.

Kun aloin kohdata tunteitani, ensimmäisenä nousivat esiin vihan tunteet, jotka tätä nykyä ovat laimentuneet pikemminkin kiukuksi – jonka äänitorvena Kiroileva Täti siis toimii. Sittenhän siellä on itsesääliä, syyllisyyden tunteita ja häpeää - itseen kohdistettua muuntautunutta vihaa tuo kaikki.

Häpeä on pahin noista tunteista, koska se sanoo, että jotain on minussa perustavalla ja peruuttamattomalla tavalla väärin. Syyllisyydestä voi sentään päästä eroon anteeksipyynnöllä tai muulla sovituksella, mutta häpeä sanoo, että koko olemassaoloni on väärin. Siksi tuon tunteen kohtaaminen ja eläminen itsessä on minulle ollut ja on kaikkein tärkeintä. Nuo aiemmin kirjoittamani ulkonäköön liittyvät postaukset liittyvät häpeään: sulla on läskiä HYI HÄPEÄ ja silti syöt kermakakkua, HÄPEÄ HÄPEÄ HÄPEÄ! Näiden vanhojen tiedostojen korvautuminen uusilla on juuri siksi niin suuri voitto kuin on. Kun katsoo itseään lempeydellä aikeenaan syödä kermakakkua tulevaisuudessakin hyväksi katsomansa määrän, ei voi muuta kuin todeta, että on ohittanut elämänsä tähän asti merkittävimmän virstanpylvään. Mutta tämä on vain esimerkki, tosin ehkä hyvä sellainen, koska ainakin meillä naisilla tuntuu olevan ulkonäköön ja kehoon liittyvä kollektiivinen trauma, jota pitäisi rehellisesti – mielellään kollektiivisesti, sillä joukkovoima on rock – tarkastella, hyväksyä, kokea, ja josta tulisi päästää irti. Ei niin, että on hyväksyvinään uhmakkaasti itsensä sellaisena kuin on hymiöpinssi rinnassa, vaan niin, että menee kohti ongelmaa/traumaa/haastetta tai mikä se nyt onkin. Ei voi päästää irti sellaisesta, mitä ei ole näkevinään tai mistä ei huomaa pitävänsä kiinni.

Teeskentely ei vain toimi, ei ainakaan loputtomasti. Siksi Kiroilevalla Tädillä pitää olla paikkansa elämässäni, aivan kuten Masentuneella Mammalla, Pöljällä Pikkusiskolla, Kahjolla Kuopuksella, Yltiöpäisellä Ystävällä tai millä tahansa minän osalla, joka puhuu rehellisesti. Jos näiden minän eri hahmojen viestit jättää kuuntelematta, ne vaikuttavat elämään äänettömällä tavalla ja tekevät siitä tavalla tai toisella raskaan tai vaikean.

Siispä sanon niin Kiroilevalle Tädilleni kuin muillekin sisälläni bailaaville tai muuten siellä hengaileville hahmoille: kiitos, kun tulitte kuuluviksi, sillä juuri te olette antaneet ja annatte minulle mahdollisuuden eheytyä. Älkää siis olko hiljaa.

 

Olin kerran luennolla, jossa psykologi sanoi oivasti, että positiivinen ajattelu on ok, mutta sitä ei tule käyttää totuuden kieltämiseen. Totta! Silloin siitä tulee ”positiivista” ajattelua ja hyvä tarkoitus muuttuu vain puolustusmekanismiksi muiden joukossa ja vieläpä alkeellisimmaksi sellaiseksi.

Mietin tovin, millä yhdellä sanalla ilmaisisin sen, ettei kiellä todellisia negatiivisia tunteitaan ja päädyin negaatiomyönteisyyteen. Väitän, että kaikilla meillä on huonoja päiviä ja hetkiä ja oma kokemukseni on, että huonommaksi vain menee, jos yrittää sen kieltää. Vihaisuudelle pitää hurrata, viha pitää tuulettaa ulos – laillisin tavoin muita vahingoittamatta – pitää maata lamaantuneena ja piehtaroida itsesäälissä! Mutta se pitää tehdä kunnolla, ei puolinaisesti. ”Mikään ei ole niin lamauttavaa kuin puolinaisuus”, sanoi eräs intialainen valaistuneeksi tituleerattu aikoinaan. Ja ”positiivisuus” on juuri tuollaista puolinaisuutta tai pahempaakin. Se syö naista(luulen, että naiset syyllistyvät siihen miehiä enemmän) ja syö se miestäkin, jos mies siihen lankeaa.

Negaatiomyönteinen ajattelu johtaa – tietoisesti totutettuna – positiivisuuteen. Tiedostamaton negatiivisuus, jolla käytetään valtaa muihin, on taas jotain sellaista, josta kannattaa pysytellä etäällä. Hyvin etäällä.

Omaa negaatiomyönteisyyttäni tukeakseni loin itselleni ”salablogin”. Koska olen kehno, etten sanoisi lahjaton, omien salaisuuksieni säilyttämisessä, voin kertoa, että se löytyy osoitteesta http://perateippi.vuodatus.net. Blogilistalta tätä et siis löydä. Jos ei siedä kiroilua tahi negaatiomyönteisyyttä ylipäätään, sinne ei kannata kurkistella. Veikkaan, että suurin osa postauksista alkaa sanoilla: ”onhan se yhtä p********ä, että…”. Tai jotain vastaavaa.  Minä kuitenkin tarvitsen myös tällaista kanavaa, ja jos sinäkin tarvitset, mutta kaipaat kiroilun mallia, niin tervemenoa sillekin blogille, jossa tosin nyt on vasta yksi postaus. Eiköhän sitä nypytyksen aihetta jatkossa kuitenkin löytyne. Ne lukijoistani – koskee siis teitä molempia - jotka tahtovat pitää yllä edes jokseenkin sivistyneen kuvan kirjoittajasta, pysykööt visusti Kissanpäivissä.

Nyt aion käpertyä aamupäivälevolle. Kuin kissa.

 

Olen muistellut tämän aamun aikana Twiggya, 60-luvun loppupuolen superamallia ja ikonia, jonka suosiota syytän siitä, että sairaalloisesta laihuudesta tuli ihanne, joka on ja pysyy tiukassa. Kävin katsomassa Twiggyn kuvia ja minua puistatti: teelautasen kokoiset silmät tuijottavat katsojaa nälkiintyneestä kehosta. Huh. Mutta hän oli minunkin ihanteeni.

Murrosiän kynnyksellä hain naistenlehdistä Twiggyn ja hänen suomalaisten kopioidensa kautta itselleni mallia naisena olemisesta. Onneksi ei ollut sentään nettiä, ja naistenlehti oli ylellisyyttä, jonka sai käsiinsä vain harvoin. Kun koko kasvuympäristökin tuntui ihailevan hoikkuutta ja jopa laihuutta, tukevarakenteisen tytön(minun)ei ollut helppoa kokea itseään ”oikeanlaiseksi”, vaikken varsinaisesti lihava ollutkaan. Siskot olivat hentoja, ja lähes kaikki kohtaamani aikuiset muistivat suureen ääneen verrata minua heihin. Koskaan ei jäänyt epäselvyyttä siitä, kuka vertailussa pärjäsi ja kuka ei. Ei ihme, että suhde omaan kehoon on ollut ristiriitainen. Ihme on se, ettei se ole läpinegatiivinen.

Edes jonkinasteisesta pelastumisestani kiitän joogaa, jonka pariin päädyin 13-vuotiaana sekä notkeuttani, joka teki joogan harjoittamisesta palkitsevaa ja nautittavaa. Samoihin aikoihin innostuin liikkumaan muutenkin – juoksin ja pyöräilin ja olin liikuntatunneilla hurmoksessa erityisesti pallopelien parissa. Hoikistuin, mutta pidin itseäni silti ”tukevana” – sana, jota minusta puhuttaessa lapsena usein käytettiin ja jota opin inhoamaan. Kun myöhempinä vuosina olen katsonut kuvia langanlaihasta olemuksestani, ihmettelen pöyristyneenä, kuinka vääristynyt voi ihmisen kehonkuva olla, ja kuinka sairaita ihanteemme. Eikä minulle edes ole syöttämällä syötetty tuota ihannetta - pikku vinkkikin siihen suuntaan, että hoikempi=parempi, riitti.

Poisoppiminen on hidasta. Järki sanoo, että hyvä keho on sellainen, jossa ITSELLÄ on hyvä olla ja joka palvelee mahdollisimman hyvin, ja vaikkei palvelisikaan, siinä ei ole mitään tuomittavaa. Kaikilla on keskeneräisyytensä - myös sillä kauenusihanteet täyttävällä tyypillä. Kehon ongelmat - olivatpa ne millaisia hyvänsä – eivät ole pahuutta tai huonoutta eikä niissä ole mitään paheksuttavaa. Mutta elämme kulttuurissa, jossa läski on kirosana ja joka muutenkin ihannoi niin sanottua täydellisyyttä, joka sekin on vain ihmisten luoma ja yhteisesti hyväksytty kuva tai käsite. On tod.vaikeaa riuhtaista itseään irti kollektiivisesta vääristymästä. Se vaatii raakaa työtä, työtä ja taas työtä. Eikä vain vasemmassa, vaan myös oikeassa aivopuoliskossa, sillä sen, minkä järki ymmärtää ja hyväksyy, tunne jyrää vielä kauan. Lapsena meihin syötetyt tiedostot on arkistoitu salaisiin kansioihin, joihin taitavimmatkaan hakkerit eivät tahdo päästä käsiksi. Siispä suggestiota ”olen hyvä ja rakastettava juuri sellaisena kuin olen”, on hoettava itselleen aamuin illoin – mieluiten rentoutuneessa tilassa, jolloin kontrolloiva mieli on siirtynyt levolle – ja miksei pitkin päivääkin.

Ennen kaikkea: kannattaa katsoa tarkkaan, millaisessa seurassa liikkuu – muiden antamat suggestiot kun pujahtavat alitajuntaan siinä missä omatkin.

PS. Tämän postauksen aiheen vetäisin – yllätys yllätys – hatusta. Virkkasin omin pikku kätösin soman pipon mallilla, johon ihastuin 60-70 –luvun taitteessa mielestäni Twiggyn päässä. Kuvahausta en pipistä löytänyt, mutta siihen ei helppoudessaan mitään mallia tarvitse. Ehkä esittelen tuotokseni joskus. Paino sanoilla ”ehkä” ja ”joskus”.

 

No niin. Nyt kun olen saanut huijatuksi sinut blogille, voin kertoa totuuden: ei täällä mitään seksiä ole, kunhan narutin. Minä teen nimittäin empiiristä tutkimusta. Ihan tämmöistä tapaustutkimusta vain, kertaotoksena. Että jos pistää postauksen kategoriaan ”seksi” ja vielä kirjoituksen otsikoksi seksiä englanniksi – mikä on ilmeisesti paljon seksikkäämpi kieli kuin suomi – onko blogi heti turvoksissa lukijoista. Sen yhden kerran, nimittäin. Luonnollisesti, kun ihmisparka huomaa tulleensa huijatuksi, hän ei enää ikinä enää tule toiste, mutta sehän ei muuta lähtötilannetta mitenkään. Että tervetuloa vain – kun kerran satut olemaan täällä. En vaivaa kauan, koska tämä on ihan tämmöinen tynkätutkimus.

Onkohan se niin, että perustarpeet vetävät kiinnostuksen puoleensa. Laihdusblogithan taitavat olla aika suosittuja. Siis, että miten niin laihtuminen perustarve? No, ei mitenkään, paitsi, että se on seurausta ylityydytetystä tarpeesta. Entäs neulonta- ym. vaateblogit? Ne liittyvät ihmisen tarpeeseen pidättää lämpöä ja vaatteethan voivat olla myös seksikkäitä tai muuten vetää kantajansa puoleen…no joo, ehkä kaukaa haettua pyörittelyä, juu.

Mutta seksiin vielä(sittenkin); kun huomasin jonkun Tillmanin kirjoittaneen eilen aamulla seksistä, niin pakkohan se oli heti mennä lukemaan silmät pystyssä. Sainkin nauraa katketakseni, että kyllähän se kaikin puolin kannatti. Että eläköön vaan seksi, ja kyllähän se elääkin. Ihan ilman minun toivotuksianikin.

 

Koska julkisesti kirjoittaessa lienee viisasta tarkkailla sanomisiaan, jottei löydä itseään niin sanotusti kellojen alta, käytän tämänkertaisessa postauksessani ensimmäistä peroonaa - ainakin pyrin parhaani mukaan muistamaan tämän. Vaikken aina ihan täysillä käykään, vaikka kaikki inkkarit eivät aina ehdi kanoottiin eivätkä astiat köpökädellä pysy hyllyllä, olen sen verran järjissäni, että tuskin sentään haastan itse itseäni oikeuteen kunnianloukkauksesta tai mahdollisesti loukkaavasta analyysistä.

Silloin, kun vaahtoan jostain asiasta antamatta toiselle suunvuoroa niin, että silminnähden lähes vapisen, motiivinani on poikkeuksetta pelko. Tietenkään en itse tilanteessa sitä huomaa, vaan jälkeenpäin tarkasteltuna ja silloinkin usein vasta sitten, kun olen ensin arvostellut jota kuta muuta samoin käyttäytyvää. Oivaltaessani, että olenkin projisoimassa omaa käytöstäni toiseen, olen voinut kääntää katseen itseeni: mikä saa MINUT käyttäytymään noin?

Pelko on vahva tunne. Kaikki elävät olennot tuntevat joskus pelkoa ja lajin säilymisen kannalta se on jopa välttämätöntä. Ihminen tuntee paitsi fyysisen tuhon pelkoa, myös psyykkisen. Pelkäämme menettävämme rakkaamme, omaisuutemme tai muiden arvostuksen. Joskus - ehkä useinkin - pelko saa täysin päinvastaisia muotoja ja näyttää jonkin sortin vastakohdaltaan: kaikkivoipuudelta ja -tietävyydeltä, oman täydellisyyden kuvitelmalta, hallitsevuudelta, ylemmyydeltä. Kukaan ei pelkää niin paljon kuin se, jonka ihmiselle luonteenomainen narsistisuus on kehittynyt sairaalloiseksi.

Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus ja siksi kohdatessani hyökkäävästi käyttäytyvän ihmisen tai itseni hyökkäämässä tai valmiina hyökkäämään, kysynkin mielessäni: - mitä minä pelkään ja puolustan? Miltä puolustaudun hyökkäämällä?  Silloinkin, kun puolustan "hyväntekijänä" näennäisesti itseni ulkopuolella olevia asioita - kuten vanhuksia, vammaisia tai lapsia - hyökätessäni aggressiivisesti muita vastaan puolustan ennen kaikkea itseäni(mikä ei tarkoita, ettenkö myös oikeasti välittäisi puolustukseni kohteista). Viestini on: ellette suosiolla tunnusta, että minäkin ja minun valintani ovat arvokkaita, minä PAKOTAN teidät tunnustamaan, että ne ovat paitsi sitä, myös ainoita oikeita. Senhän nyt arvaa, kuinka tuossa käy.

Uskon kuitenkin vilpittömästi asiaani ja rehellisyyteeni, koska syvimmät motiivini ovat tiedostamattomia. Muut näkevät minut hyökkäävänä, vaikka itse näen itseni vain puolustamassa pyyteettömästi heikompia tai reagoimassa "oikeutetusti" johonkin asiaan.

Jokainen meistä ainakin jonkin verran ja joissain elämän vaiheissa kaipaa arvostusta ja ennen kaikkea rakkautta. Sitä hyökkäävästi käyttäytvä ihminenkin hyökätessään kaipaa. Surullista on se, että sitä, mitä hyökkääjä eniten kaipaa ja käytöksellään hakee, jää useimmiten saamatta.

Tämän verhon läpi on joskus vaikea nähdä. Loppujen lopuksi se on kuitenkin hyvin hauras ja läpinäkyyvä sitten, kun sen on oivaltanut. Toisten katsominen on valitettavasti helpompaa kuin itsen - se kun ei tee kipeää. Kun asian kanssa tulee sinuksi ja hyväksyy oman heikkoutensa, muidenkin käytös alkaa tulla ymmärrettävämmäksi. Se ei tarkoita sitä, että kaikki pitäisi hyväksyä, mutta vuorovaikutus helpottuu ja tulee hedelmällisemmäksi silloin, kun ymmärtää toista.

On oikein puolustaa itseään ja sisäistä lastaan, joka jokaisessa on. Kun sisäisen lapsensa tunnistaa ja tunnustaa, voi puolustautua lempeästi ja rohkeasti, hyökkäämättä. Ja pian huomaa, että ainakin yhdestä läntistä maailmassa tulee hivenen parempi paikka elää.

Minua varoitettiin verenpaineen noususta, jos aion katsoa Aamu-tv:n haastattelun kotihoito vastaan kaikille pakollinen päivähoito. Ihan aiheellisesti, vaikkakin enemmän kuin "väittelyn" sisältö, verenpainetta olisi nostattanut omaa sukupuoltani - häpeä tunnustaa - edustavan henkilön käsittämättömän sivistymätön melskaaminen ohjelmassa. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä HÄN on käytöstapansa oppinut - kotoako, jossa kertoo kasvaneensa?

Onneksi olin varustautunut, joten saatoin jopa kaiken riehumisen keskeltää yrittää ottaa selvää, mistä itse ASIASSA  on kyse. Vähän työlästä se oli, mutta on pakko myöntää, että olin joissakin asioissa aivan samaa mieltä rva Mikkosen kanssa - kuten siinä, että päiväkotielämä nykyisellään vie korvat tavalla ja/tai toisella tai että liian usein huomion hakeminen on syö-tai-tule-syödyksi-meininkiä. Syödyksi tulemisen vaaraa rva Mikkosella ei tämän ohjelman perusteella ole itsellään varmaan koskaan ollut missään ympäristössä.

Sen asiallisen asian, jota rva Mikkosen megafonista pääsi ilmoille asiattomuuksien joukossa, hän käytöksellään vesitti varmaan monien katsojien silmissä ja kuulijoiden korvissa täysin. On ihan turha kuvitella, että kukaan eri tavoin ajatteleva ottaa edes harkittavaksi sellaisen ihmisen ajatuksia ja mielipiteitä, joka ei kunnioita toisen sanan- ja ajatuksenvapautta pätkääkään ja jonka tietämys asioista on niin ja näin. Tähän väliin onkin sanottava, etten suinkaan ole pakollisen päivähoidon kannattaja, mutta olisin tosi mielelläni kuunnellut, mitä sanottavaa sillä jollain - kuka-se-nyt-olikaan-kun-en-nähnyt-enkä-kuullut-häntä - olisi ollut asiasta. Toivonkin, että hän saa tilaisuuden keskustella tai väitellä tästä asiasta jonkun eri mieltä olevan, näkemyksensä asiallisesti perustelevan ja vuorovaikustaitoisen ihmisen kanssa.

Olen vastikään blogissani kummastellut ihmisten kiihkomielistä dualisimia, joka tässäkin taas tuli räikeästi esiin: pakollinen päivähoito tai ei mitään - kotihoito täysi-ikäisyyteen asti tai ei mitään. Herra nähköön, sanon minä, vaikken herroihin uskokaan. Eikö tässä maassa tai maailmassa ihan oikeasti voida nähdä muuta kuin äärimmäisiä vaihtoehtoja - mustaa ja valkoista ilman värejä tai edes harmaan eri sävyjä? Kun aloin ilmaista ihmisille ääneen, etten enää usko jumalaan ja uskalsin jopa sanoa sanan "ateisti"(mikä oli virhe), jotkut juoksivat poteroihinsa kai kuvitellen, että suunnittelen kaikkien uskovien joukkotuhoa tai ainakin perusteellista mitätöimistä. Kaikille tiedoksi: en suunnittele eikä tämä liity tähän asiaan muuta kuin esimerkkinä siitä, miten rajoittuneita olemme ajattelussamme. Rehellisyyden nimissä: saan toki itsenikin kiinni siitä - tai jos IHAN rehellisiä ollaan: armottomat ystäväni saavat. Mutta sentään pyrin yksisilmäisyydestä ja -korvaisuudesta luopumiseen, mitä olen myös omille ja muiden lapsille parhaani mukaan opettanut niin kotiäitinä kuin työssä käyvänä ollessani. Kyllä se rauhankasvatus on aloitettava ihan itsestä ja siitä, että suostuu kuuntelemaan muitakin, mikä minulle armottomana suupalttina ei ole ollut eikä ole mikään kevyt läksy opittavaksi. Kukaan ei voi heittää, että helppohan sun on sanoa. Ei ole.

Mutta käytöshäiriöistä asiaan n:o 2 eli lasten päivähoitoon. Olen työskennellyt lasten kanssa teini-ikäisestä saakka eli yli 30 vuoden ajan: "lapsenlikkana", kerhojen vetäjänä, harjoittelijana, lastentarhanopettajana ja kotiäitinä - viimeksi mainittuna niin paljon kuin se vain  taloudellisesti on ollut mahdollista. Jonkinlaista näkökulmaa tähän asiaan siis on. Sillä kokemuksella ja kehitys- ja kasvatuspsykologisella tiedolla, joka minulla on, olen sitä mieltä, että alle kolmevuotiaan paras paikka olisi  kotona rakastavien vanhempien huomassa tai kodinomaisessa, pienessä ryhmässä koulutettujen ja rakastavien varhaiskasvattajien hoidettavana(Ninalle tiedoksi: on paljon ihmisiä, jotka pystyvät rakastamaan muitakin kuin omia lapsiaan) ja että aikuiskontaktien pitäisi olla mahdollisimman pysyviä. Läsnä oleva, lapsen hyväksyvä kahdenkeskisyys on tässä vaiheessa kehityksen ja hyvinvoinnin A ja O - niin kuin se on ihmisellä läpi elämän, mutta erityisen tärkeää elämän alkuvaiheessa. Kaikki tuleva kehitys rakentuu varhaislapsuuden pohjalle. Se, miten tuleviin kokemuksiimme - hyviin tai pahoihin - suhtaudumme tai miten ne työstämme, perustuu siihen, mitä olemme tuossa elämän ainutlaatuisen tärkeässä vaiheessa saaneet kokea. Jotkut saavat läsnä olevaa rakkautta vanhemmiltaan, mutta kaikki eivät - joskus ulkopuolinen varhaiskasvattaja voi olla tämä avainhenkilö. Siinä tapauksessa mikä tahansa hoitomuoto on  parempi vaihtoehto kuin rakkauden kokemusta vaille jääminen kokonaan.

Olisi tosi kiinnostavaa tutustua ruotsalaistutkimuksiin, jotka kumoavat ajatuksen läsnä olevan kahdenkeskisyyden tärkeydestä lapsen ja tämän hoitajan välillä ja siihen millä perustein ne sen tekevät. Suuressa ryhmässä ei siihen nimittäin oman kokemukseni mukaan ole tarpeeksi tilaisuuksia, vaikka tahtoa ja tietotaitoa olsikin. Melkoisia fakiireja nämä ruotsalaiset, jos ryhmät siellä ovat yhtä suuria kuin meillä. Huom: en siis sano, että Ruotsi on "sammuva yhteiskunta, jossa tehdään höpölöpötutkimuksia", vaan että onpa erikoista, tahtoisin kuulla lisää ja peilata kuulemaani omaan kokemukseeni ja todellisuuteeni. Ihan kiihkottomasti. Tietysti alan ammattilaisena kiinnostaisi myös tutustua sellaiseen päivähoitojärjestelmään, joka tuottaa tällaisia tuloksia ja mahdollisesti ottaa siitä oppia.

Jos ruotsalaislapset kasvavat sosiaalisemmiksi pävähoidossa, voisiko vaikuttavana tekijä tai oheistekijänä olla jokin muu kuin suuressa ryhmässä olo? Luin nimittäin äskettäin amerikkalaistutkimuksesta, jossa todettiin ruotsalaisisien olevan "maailman parhaita" näin maallikkotermillä ilmaistuna - eli hyvin ovat ruotsalaisnaiset(osa kera miestensä)poikansa kasvattaneet olivatpa sitten olleet kotiäiteinä tai töissä kodin ulkopuolella. Jospa päviähoidossa lapsiaan hoidattavien perheiden vanhemmat ovat tästä johtuen valveutuneempia kasvatusasioissa kuin ne jotka uskovat kotihoidon itsestään selvään autuuteen? Kärjistetysti sanottu, mutta tahdon vain tuoda esiin sen, että asioilla on monia eri puolia ja ilmiöihin ja tutkimustuloksiin vaikuttavat monet eri muuttujat silloin, kun niin monimutkaisesta asiasta kuin ihminen on kyse.

Mitä tulee yli kolmevuotiaisiin lapsiin, niin isoja ryhmiä, joissa lapset ja aikuiset useimmissa päiväkodeissa ovat, en suosittele kenellekään - en edes aikuisille. Ne liian harvat kerrat, kun olemme työtiimeissä pystyneet työskentelemään pienryhmissä, ovat kirkkaasti sen näyttäneet: se on ollut aina kaikkien etu. Valitettavasti vain suuntaus on se, että ryhmät kasvavat kasvamistaan ja henkilökunta supistuu supistumistaan. Pelottavan suuri osa uupuu työssään - kuten minulle on käynyt - ja monet sairastuvat psykosomaattisiin sairauksiin. Pienryhmätyöskentelyn toteuttaminen on vaikeaa tai mahdotonta, ellei tiloja ja henkilökuntaa yksinkertaisesti ole kylliksi.  Harvat enää hinkuvat vaativalle ja huonosti palkatulle alalle ja jos hinkuvatkin, työvoimaa ei palkata vahingossakaan "liikaa", mikä tarkoittaa asetuksen määräämää koulutettua henkilökuntaa ylittävää lukua. Käytännössä se on usein aivan liian vähän. Olemme jo tällä hetkellä kauniisti sanottuna kaulaamme saakka keltaisessa nesteessä - miten kävisi, jos päivähoito olisi kaikille lapsille pakollista? Vaikka se pystyttäisiinkin todistamaan lapselle parhaaksi hoitomuodoksi, niin mistä rahat siihen otettaisiin? Työntekijöiden palkastako, joka jo nyt on riittämätön ainakin yksinhuoltajille, kuten minä?

Vielä sananen, pari kokemuksistani kotihoidosta: olen itse kotona kasvatettu, mikä ei ole kyllä millään tavalla vaikuttanut kielteisesti sosiaalisuuteeni. Kysykää sukulaisilta ja ystäviltä, ellette usko. Kyllä temperamentilla ja muilla tekijöillä on osuutensa asiassa, ei sosiaalisuus yksin päivähoidosta ole kiinni. Itse olen ollut kotona niin pitkään kuin mahdollista ja tehnyt paljon osa-aikatyötä niin lasteni hyvinvoinnin kuin oman jaksamisenikin vuoksi. Taloudellisesti se on merkinnyt sitä, että kosmetiikkateollisuus on saanut jo kauan peittää harmaat. En kadu ratkaisujani, mutta en myöskään väitä, että helppo nakki ja pitäisin kohtuuttomana vaatia, että kaikki muut tekisvät samat ratkaisut kuin mitä minä olen tehnyt - niin tässä kuin missään muussakaan asiassa.

Summa summarum eli ikioma manifestini: julkista ja yksityistä(valvottua)päivähoitoa tarvitaan nyky-yhteiskunnassamme. Se on tämän päivän realismia. Vapaus hoitaa ja kasvattaa lapsiaan kotona ainakin esikoluikään saakka pitää saada olla niillä psyykkisesti terveillä vanhemmilla, joilla siihen on taloudellinen mahdollisuus -  tai jotka laillani sietävät taloudellista ahdinkoa - ja heidän tulee saada tukea ja tietoa tarpeen mukaan(Mannerheimin lastensuojeluliitto tekee muuten tässä asiassa maassamme kunnioitettavaa työtä). Kyllähän kotona odottava äiti on omille lapsilleni myös kouluiässä ollut ilo, vaikkei vastaleivotulta pullalta ole tuoksunutkaan. Uraa luovien tai työelämässä hyvinvoivien naisten pitää saada elää hyvinvointiaan edistävällä tavalla - hyvinvoiva äiti on parasta, mitä lapsi voi saada oman hyvinvointinsa tueksi. Työssäkäyvä äiti ei ole sen huonompi tai parempi kuin kotiäitikään. Kotihoito voi olla parempi tai huonompi vaihtoehto kuin päiväkotihoito - kaikki riippuu eri muuttujista, joita on paljon ja jotka voivat jopa saman perheen sisällä vaihdella. Vaikeasti masentunut äiti ei pysty hoitamaan lapsiaan ilman tukea, vaikka kuinka haluasi, mutta voi toivuttuaan olla maailman paras äiti jne. jne. Kyse ei tässäKÄÄN ole joko-tai-asiasta.

Elämä ei ole kaksivärinen. Se on monivärinen ja moniuloitteinen riippumatta siitä, pidämmekö siitä vai emme. Joskus se on armottoman rasittavaa, sillä tietysti kaksi vaihtoehtoa on helpompi mieltää kuin kaksikymmentä, kaksisataa tai kaksituhatta. Totta kai on myös helpompi tuottaa vastaus tai ratkaisu kahteen vaihtoehtoon kuin kymmeniin, satoihin tai tuhansiin. Mutta me emme voi kieltää elämän monimuotoisuutta ja ihmisten erilaisuutta erilaisine elämäntilanteineen sekä tarvetta löytää niistä kumpuaviin ongelmiin ratkaisuja -voimme ainoastaan sulkea niiltä silmämme. Kysymys kuuluu: kannattaako se?

Kun heräsin - yllättävän aikaisin - madonnateema sivujuonineen pyöri mielessäni. Aihe pohdituttaa yhä.

Ikääntymisessä on omat hyvät puolensa(joiden vuoksi en tahdo olla päivääkään nuorempi), mutta ei se pelkästään kivaa ole. Ymmärrän naisia, jotka yrittävät kaikin keinoin näyttää nuorilta. Niin minäkin saattaisn tehdä, jos pitäisin sitä mitenkään mahdollisena  - luonnonlakeihin uskovana realistina en vain pysty enkä mukavuudenhaluisena  ihmisenä pidä kaikkea tuohon yrittämiseen liittyvää vaivaa ja aikaa sen väärtinä. Minua tosin luullaan usein ikäistäni nuoremmaksi, mutta arvelen sen johtuvan geeneistä - lähisukuni naiset ovat iätöntä tyyppiä - ja siitä, että sisäinen lapseni ja murrosikäiseni ovat hyvin elinvoimaisia. Uskon niiden tunkevan nahkani läpi. Olen myös lapsesta asti ollut koheltaja ja mogailija, ja koska minua perheen kuopuksena ei muutenkaan ole otettu koskaan vakavasti, en ole osannut niin itsekään tehdä. Vaikka tuo rooli on keski-iässä alkanut tympiä, se pitänee jossain mielessä nuorena - etten sanoisi pentuna. Hauskaa ristiriitaa luo se, että tunnistan samalla oman elämänkokemukseni mukanaan tuoman aikuisuuden ja iloitsen siitä.

Aamunaaman katselu peilistä ei nykyisellään pistä riemusta kiljahtelemaan. Posket roikkuvat ja rypyt syvenevät eikä mikään arsenaali valokyniä pysty "pelastamaan" sitä, mitä silmien alla tapahtuu yhä kiihtyvällä vauhdilla. Onneksi on tämä köyhän naisen luontainen "photoshop"eli lähinäkö on käynyt sen verran kehnoksi, että peilikuva näyttää mukavan utuiselta. Kuulo on puolestaan heikentynyt niin, että mahdolliset arvostelut jäävät noteeramatta tai kuullaan väärin. Ja jos oikein kuullaankin, se unohtuu pian, mistä rajallistunut muistikapasiteetti pitää huolen. Ja toisaalta: missä on se auktoriteetti, joka on keksinyt, että rypyt ovat rumia? Mullan alla, veikkaan, ensin mahdollisesti itsekin rypistyneenä.

Toinen muistutus kuolevaisuudesta ja sitä edeltävästä - ainakin jonkinasteisesta - rappeutumisesta tulee, kun intoonnun juhlimaan. Ellen muutenkin tuppaisi unohtamaan ikääni, niin parin viinilasillisen ja/tai tanssijalkaa kutkuttavan musiikin ryydittämänä se tapahtuu takuuvarmasti. Mutta siinä missä nuorena saattoi jatkaa ilakoimista päiväkausia, nyt tarvitsee toipumiseen monta päivää. Iän unohtamisessa EI ole kyse siitä, että haluaisin osoittaa muille tai edes itselleni olevani "nuorekas" tai "ikinuori". Musiikki vain on ollut minulle aina jotain sellaista, mikä vie mukanaan ja siinä unohtuu kaikki muu - myös ikävuodet.

Viime viikonloppu oli loistoesimerkki. Lähdin vastaan ystävääni, joka oli tulossa toisen ystäväni kuusikymppisille. Kävimme teatterissa, sitten karaokessa ja tanssimassa ja - hupsis - vastoin suunnitelmia valomerkki vilahti ihan kesken illan. Seuraavana päivänä juhlittiin synttäreitä ja se tehtiin - jos mahdollista - vieläkin suuremmalla antaumuksella. Niin..ehkä se, että minulla on sisäinen pakko ainakin aika ajoin heittäytyä intohimoisesti läsnäolevaan hetkeen, on sitä, mikä koetaan nuorekkuutena? Itse ainakin tunnen tuollaisina hetkinä olevani, jollen nuori, niin ainakin iätön.

Viikonlopun juhlimisen jälkeen olenkin viikon verran nilkuttanut kuin ikäihmiset ikään. Tanssin rytkeessä vasen polveni sai päähänsä olla "liian vanha" moiseen menoon ja se on kiukutellut koko kuluneen viikon olemalla jäykkä ja turvonnut. Olen raahannut sitä mukanani kiukutukset hyväksyen. Sen olen kuitenkin tehnyt sillekin selväksi, että laulusta ja tanssista en luovu. Enkä viinistä. Nämä samat sanat sanoi muuten kyseisissä juhlissa n.70-vuotias tuttavani, joka tanssi juhlissa kuin nuoret tyttöset.

Minulle ei tulisi mieleenikään kieltää puhumasta tai muistuttamasta iästäni. Olen ylpeä jokaisesta ikävuodestani - erityisesti niistä raskaista, joista en uskonut selviäväni ja joista kuitenkin selvisin. Tuolloin vihasin laulun sanoja "En päivääkään vaihtaisi pois", mutta nyt ainakin ymmärrän ne. On ihmeellistä, miten sadonkorjuun alettua unohtaa hetkessä kylvämiseen, kituliaan kasvuun, myrskyjen ja kuivuuden aikoihin liittyvät tunteet. Tai muistaa ne, mutta yhteys niihin katkeaa. Elämän pahimmistakin vaiheista tulee tarinoita, jotka olisi voinut tapahtua yhtä hyvin jolle kulle muulle kuin itselle. Kun kerran ääneen surin keskeneräisyyttäni äitinä ja vanhempana sekä sitä, etten kyennyt luomaan lapsilleni niin onnellista lapsuutta kuin olisin halunnut, kuopukseni sanoi, ettei sen ole enää mitään väliä: nuo ajat ovat hänelle kuin katsoisi surullista elokuvaa. Tuo lause kertoi jotain hänen omasta työstämisestään ja ajattelin, etten ole vanhempana ainakaan estänyt häntä sitä tekemästä.

Jos olisin Jumala, järkkäisin asiat niin, että kivat ja helpot asiat pistäisivät ihmisen kehittymään(sen vuoksi, että niin ei ole, en pysty uskomaan Jumalaan, joka on sekä hyvä että kaikkivaltias - tai ainakin sen täytyy sitten olla tosi kämö).Mukavat asiat ovat ehdottoman tärkeitä, mutta henkilökohtaiseen evoluutioon pakottavat ne (v***)haasteelliset kokemukset. Paino sanalla "pakottavat". Minulla ainakin on takani kokemuksia, joita en ikimaailmassa olisi vapaaehtoisesti ottanut enkä ottaisi vieläkään. Silti nyt taaksepäin katsoessa näen, että juuri noiden kokemusten työstämisen myötä minusta on tullut aikuinen sanan siinä merkityksessä kuin minä sen käsitän.

Mitä vanhenemisen pelkoon vielä tulee, sille on tietysti ihan luonnolliset syynsä. On mukavampaa olla voimakas kuin voimaton. Ikääntymistään peittelemätön ihminen muistuttaa jokaista omasta vanhenemisesta ja jokaista kohtaavasta päätepysäkistä. Kaksivitoselta näyttävä viisikymmpinen luo hetkeksi harhan, että vanheneminen ja kuolema eivät olekaan väistämättömiä. Ei ihme, että esim. Madonnalla on juuri nyt ihailijoita ja palvojia, joiden heikkouden ja kuolemanpelkoa hän kaikkivoipaisuutta viestittävällä olemuksellaan lievittää.

Ikääntyminen on ehdottomasti taidelaji. Sen ulkoisia merkkejä ei voi estää, mutta se, miten niihin ja elämäänsä asennoituu, tekee ikääntymisestä joko pelottavaa ja vastenmielistä tai elämää rikastuttavan uuden seikkailun - tai vähintäänkin mahdollisuuden opetella hyväksymisen taitoa.

Hmmm...kummankohan valitsisi?

Minä - päivälleen kuukautta Madonnaa nuorempi - kypsä nainen, omistan tämän kirjoitukseni Jennille, joka sai aikaan suorastaan myrskyn vesilasiin tai blogilammikkoon rohkenemalla kyseenalaistaa viisikymppisen viihdeikonin(tai miksi Madonnaa kukin tituleeraakin)kapinallisuuden - näin minä kirjoituksen tärkeimmän  pointin mielsin. Madonna kun tuntuu esiintymisellään vain pönkittävän vanhenevan ja "rupsahtavan" naisen ahdistusta nuoruusajalle tyypillisen kauneuden menettämisestä. Jokainen tolkkupäinen viiskymppinen tajuaa, että Madonnan "ikinuoruuteen" yltää vain harva, ja kerran on koittava päivä, jolloin hänenkin on antauduttava - viimeistään Viikatemiehelle.

Hurjaa, miten vilkkaan keskustelun Jenni sai sytytetyksi yhdellä "bloginpahasella", joka ei mielestäni ollut edes mitenkään provosoiva, vaan täyttä askaa. Harmillista, että niin moni oli kovin huolimattomasti lukenut sen tai vain omaksi ilokseen halunnut ymmärtää sen väärin. Mutta mikäpä siinä: tulipa tuppisormisuomalaistenkin näppäimistölle vähän vipinää. Jess!

Tavoilleni uskollisena sanon, että kaikki ovat oikeassa: joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä ja kolmas äidistä, joka leikkii tytärtä. Makuasioista ei voi kiistellä, keskustella kylläkin. No problemo - miksi tehdä siitä sellaista? Käsittääkseni Jenni on samoilla linjoilla kanssani siinä, että ihan sama vaikka viisikymppiset pyllistelisivät ilkosen alastomina kaksivitosiksi naamioituneina missä huvittaa, kunhan siitä ei tule ainoaa vaihtoehtoa maailmassa. Ja että on hiukka surullista, ettei näkyvässä asemassa oleva ihailtu ja kapinallisena tunnettu tähti käytä tilaisuutta KAPINOIDA nuoruutta ja muovista kauneutta palvovaa kulttuuriamme vastaan. Toisin on toiminut esim. Jamie Lee Curtis - Madden ja minun ikätoveri hänkin - joka antaa ikänsä näkyä ilman että on menettänyt naisellisuuttaan. Mielipahkseni Jamie ei ole samanlaisessa asemassa kuin Madonna, niin että voisi vaikuttaa massojen mielipiteisiin ja asenteisiin tai saada edes hetkeksi pysähtymään sen äärelle, missä maailma on menossa ja mikä naisen asema ja valinnan mahdollisuudet siinä ovat. Vaikka mistäpä tiedän, vaikka vaikuttaisikin.

Se, mikä Jennin blogin synnyttämässä keskustelussa pisti silmääni, oli sama kuin niin monissa muissakin keskusteluissa: hakeutuminen musta-valkoasetelmaan. Ehkä se vain on meille ihmisille luontaista, ehkä saamme turvallisuudentunnetta siitä, että muodostamme kaksi rintamaa, hyppäämme poteroihimme ja alamme ampua kovilla. Mutta hei ja haloo nuoret ja vanhat: ei kai kukaan tosissaan ole sitä mieltä, että seksuaalisuus - naisen tai miehen - on jokin joko-tai-juttu, niin että esimerkiksi viisikymppinen nainen voi vain joko ilmentää seksuaalisuuttaan äärimmäisellä tavalla tai olla totaalisesti seksitön?! Kamoon, ette ole tosissanne - ettehän? Kyllähän kyse on valtavan vivahteikkaasta asiasta, jolla on lukuisia eri ilmenemismuotoja. Kiitos ja ylistys!

Itse olen aina sukukypsyyden saavutettuani ollut melkoisen seksuaalinen - vertaamatta itseäni kehenkään, koska en muuta seksuaalisuutta koe kuin omaani - ja erotiikka kiehtoo minua edelleen, vaikkakin takavuosien pahin kiihko onkin alkanut laantua. Minun kokemuksessani eroottisuus on huomattavasti hienovaraisempaa - ja ehkä juuri siksikin kiehtovampaa - kuin se, mitä meille tuutin täydeltä tuputetaan ja jonka itse koen turruttavana. Vähän niin kuin joutuisi juomaan pullollisen 60-prosenttista vodkaa, vaikka pari kolme lasillista laadukasta viiniä antaisi suuremman nautinnon. Eikä tämä suinkaan tarkoita sitä, että oma tapani kokea olisi mielestäni ainoa oikea tapa ja etteikö samalla ihmisellä - kuten minulla - voi olla elämässään erilaisia kausia: umpikänni voi tehdä joskus terää tai tipaton kausi gudaa. Sama pätee myös erotiikkaan: pitkän "kuivan kauden" jälkeen keitaalla olo on minulle tyydyttävävämpää kuin jatkuva ylenpalttinen yltäkylläisyys.

Olen elänyt pitkälti toista kymmentä vuotta ilman parisuhdetta. Näinä vuosina minulla on ollut useita suhteita, joista joitakin itseäni huomattavasti nuorempien miesten kanssa. Joskus olen jopa joutunut pistämään jarrut päälle, kun olen katsonut itseni en vain kypsäksi, vaan peräti ylikypsäksi jolle kulle nuorelle miehelle. Ei niin, etteikö "toyboy" voisi olla ihan hauska ajatus, mutta vakavasti otettava ajatus se ei kuitenkaan minulle ole. Parasta henkistä ja älyllistä yhteyttä ja erotiikkaa(joka sulkee edelliset sisäänsä) olenkin kokenut - yllätys yllätys - ihan omaan ikäluokkaani kuuluvan miehen kanssa, jolle olen ollut ok ilman kauneusleikkauksia, push uppeja ja alipainoisuutta ja jonka kanssa suhde on täysin vapaa ilman mitään velvoitteita ja tulevaisuudenhaaveita.

Nautin tätä nykyä seksuaalisuudestani pakottomasti, levollisesti ja täysin rinnoin(!)ilman, että surisin menyttä nuoruuttani ja vanhenemisen merkkejä. Senkin prosessin olen käynyt läpi ja pidän sitä luonnollisena. Kaikki luopuminen tuottaa surua, jos tunne-elämä on normaalisti kehittynyt. Omalla kohdallani paniikinomainen nuoruudesta kiinni pitämisen yritys(sillä yritykseksihän se väistämättä jääkin) on kuitenkin yhtä luonnotonta kuin olla kokonaan surematta -  yhtä lailla minulle olisi luonnotonta ajatella, että eroottinen ja seksuaalinen elämäni olisi ohi. Itse asiassa olen vapaampi ja onnellisempi seksuaalisuuden suhteen, koska siihen ei liity enää epävarmuutta, pelkoja, pakonomaisuutta eikä yritystä miellyttää ketään omalla kustannuksellani.

Madonnasta minulla herää kysymys - huom. kaikki: toistan, alleviivaan ja lihavoin: KYSYMYS, ei vastaus - voisiko hän olla paitsi pitkän linjan artisti, myös pitkän linjan narsisti? Kun suosio on tullut ainakin osin seksillä ja nuoruudella, siitä ei voi päästää irti? Onko niin, että iän tuomaa kypsyyttä ja viisautta ei yksinkertaisesti ole jaettavaksi? Ikähän on vuosia eikä mitään muuta - viisaus syntyy onnistuneesti työstetyistä kokemuksista. Kuka tietää, onko niitä taustalla, ja jos on, miksi hän ei jaa viisautensa hedelmiä ihailijoidensa kanssa? Tai kuka tietää, mitä on tulossa? Onhan Madonna ennenkin yllättänyt - ehkä hän yllättää nytkin. Nykymeno lienee(en ole asiantuntija) perin yllätyksetöntä ainakin seksin suhteen, mutta joka siitä pitää, niin siitä vain. Maailmaan mahtuu.

Lopuksi tahdon kertoa seksikkäimmästä naisesta, jonka tunnen. Hän on juuri 60 vuotta täyttänyt ystäväni, joka on pieni, pyöreä ja suunnilleen ikäisensä näköinen - vaan ei oloinen, ainakin, jos kuuskymppiset mielletään kalkkeutuneiksi ja paikalleen pysähtyneiksi. Olen nähnyt tällä ystävälläni meikkiä tasan kaksi kertaa: viisi- ja kuusikymppisillä. Jos haluan nauttia miesseurasta, lähden ulos hänen kanssaan. Blondatut barbiet saavat istua rauhassa omissa oloissaan, sillä ystäväni vetää kärpäspaperin tavoin miehet puoleensa. Hän on iloinen, luonnollinen oma itsensä ja täysin sinut ulkoisen(kin)olemuksensa kanssa. Lisäksi hän saa aikaan olon, että muutkin ovat äärimmäisen jees. Epäilen jopa pitkäaikaisen homoystäväni harkitsevan seksuaalisen suuntautuneisuutensa kääntämistä - niin huumaantunut hän on ystäväni erotiikkaa tihkuvasta olemuksesta. Kuinka ystäväni tämän tekee? No, ei kuinkaan - hän vain on - mutta hän on ilmielävä todiste siitä, että seksikkyys on jotain ihan muuta kuin nälkiinnytetty ja rääkätty keho, paksu pakkeli ja paljastavat hepenet. Parhaimmillaan se on sisällä olevaa alkuvoimaa, jota ei voi piilottaa ja jota ei tarvitse keinotekoisesti korostaa.

Oli miten oli, mielestäni voisimme hyväksyä omat ja toistemme mieltymykset ja näkemykset sellaisinaan. Kaikki me voimme pitää tai olla pitämättä mistä hyvänsä, ilman että toisen eriävä näkemys tai kokemus olisi mikään uhka ja ilman, että meidän täytyy lokeroida toisiamme niiden perusteella.

Piis änd lööv ja haleja Jennille <3

 

Päizzy, 50, sexy and free

Läheisriippuvuuteni - tai tarkemmin sanottuna miesriippuvuuteni - tiellä olen kolunnut jos jotkin keinot tervehtyäkseni ja eheytyäkseni. Se on ollut kivuliasta, mutta myös kiinnostavaa ja antoisaa työtä, joskus jopa hupia.

Yksi hauskimpia ja tehokkuudessaan yllättävimpiä keinoja on ollut "as if-menetelmä". Siinä vain kuvitellaan ihannetilanne tai ihanneminä ja käyttäydytään sen mukaisesti. Vähän kuin roolileikkiä tai larppausta - eikä ihan vähänkään. Mutta siinä on tavoitteena tod.päästä tuohon ihannetilaan tai -minään, elää se lopulta todeksi.

Aloitin luomalla hahmon nimeltä Prisse. Joku saattaa jo arvatakin, että esikuvana oli kansakunnan virallinen blondi Krisse, jolla ei ole itsetunto-ongelmia. Prissenä ollessani käänsin kaiken edukseni ja otin kritiikin kohteliaisuutena. Lähäripersoonani sitä vastoin on perinteisesti murtunut pieninpäänkiin kritiikkiin ja sille sana "palaute" on merkinnyt jo etukäteen minuuden tuhoavaa murskakritiikkiä, vaikka sanojan tarkoituksena olisi ollut antaa POSITIIVISTA palautetta. Lähäripersoonani - sanotaan vaikkapa tuttavallisesti Lillin - käsitevarastosta ei mokomaa ilmaisua edes löytynyt.

Toista on Prissen kanssa! Ellei tämä mitenkään voinut kääntää arvostelua yltiöpostivismiksi, se ihmetteli arvostelijan kyvyttömyyttä nähdä tosiasioita - eli Prissen erinomaisuutta - mutta koska se on ehdottoman hyväntahtoinen hahmo onnellisessa omahyväisyydessään, se koki sääliä tuota poloista kohtaan. Kaikki eivät vain VOi olla yhtä fiksuja, älykkäitä ja kauniita kuin Prisse. Eikä kaikki miehet niin fiksuja, että ymmärtäisivät hyvän päälle.

Sittemmin Prissen rinnalle on tullut maltillisempi ja realistisempi hahmo Aino "I know" Aikuinen, joka pyrkii tunnistamaan voimansa ja heikkoutensa ja kykenee ottamaan vastaan asiallista kritiikkiä ja vastaamaan siihen asiallisesti sekä käyttämään sitä hyödykseen. Aikku ei vähästä hätkähdä ja se tietää, että jokainen tekee omalla tavallaan parhaansa, sen minkä osaa. Aikku ei sääli - koska ajattelee, että sääli on sitä, ettei usko toisen kykyyn selviytyä - mutta tuntee myötätuntoa. Kokemuksensa Aikku haluaa kääntää voitokseen, ja jos joku muukin siitä hyötyy, Aikku on iloinen asiasta siitä isompaa numeroa tekemättä. Aiku hoitaa hyvin sisäistä lastaan, ymmärtää sen satunnaiset oikut ja nauraa Prisselle, jonka hyvä ystävä on ja jonka toimia itsetunnon heikkoina päivinä kovasti kannustaa.

Paras kaikista hahmoistani - niitä on muuten sivumennen sanottuna toista kymmentä - on kuitenkin Jumalatar. Jumalatar on Nainen isolla N:llä eikä sitä kiinnosta sen enempää kehut kuin haukutkaan. Se tuntee oman arvonsa ja tunnistaa kauneutensa eikä sen tarvitse lainkaan pohtia naiseuteensa liittyviä asioita.

Naiset: jokaisessa meissä asuu jumalatar. Kuten eräälle ystävälleni erotessamme huikkasin: pidä ittes jumalattarena!

Olen lukenut aikas paljon henkistä, hengellistä yms. kirjallisuutta. Jossain vaiheessa vähän liikaakin ja niin, että käsitteet ovat menneet sekaisin.

Uskonnot myyvät kosolti nöyryyttä ja ainakin meidän kotoisen kristinuskomme takana ovat - ketkäs muut kuin - miehet. Ostajina ovat kautta aikojen olleet naiset ja hintana on ollut vapaus. Ei ihan pikkusumma.

Tarkoitukseni ei tällä kärjistetyllä feminismin sylttytehtaalle johdattelevalla aloituksella ole haastaa sukupuolten välille riitaa, vaan vain kertoa, miten minä asiat koen ja näen. Uskonnot, jos mitkä, ovat alistaneet kautta aikojen naisia, mutta ovat ne alistaneet miehiäkin. Ja vaikka mies uskontoa tai mitä tahansa välikappaleena käyttäen naista alistaisikin(tämähän on siis ihan fiktiivistä, eihän sellaista tietenkään oikeasti tapahdu), omaan nilkkaan se alistaminen sattuu ajan mittaan kuitenkin. Olen nimittäin sitä mieltä, että onnellinen ja miehen kanssa tasavertainen nainen on miehenkin etu. En puhu nyt narsistisista miehistä, jotka saavat tyydytystä toisen alistamisesta, ja jotka eivät edes tunnista onnellisuutta. Puhun suhteellisen terveistä ihmisistä, mikä on osoitus positiivisesta luonteenlaadustani: uskon, että heitä on.

Kaikki nöyryyteen kehottavat uskonnolliset ja henkiset tahi elämäntaidolliset oppaat pitäisi kieltää naisilta - korjaan: ihmisiltä - jotka koko elämänsä ajan ovat syystä tai toisesta alistuneet muiden tahtoon - olivatpa nämä sitten miehiä tai dominoivia naisia. Sellainen nainen tai mies tarvitsee ensisijaisesti oppaan, joka auttaa löytämään oman tahdon, mielellään käyttöohjeineen. Todellinen nöyryys on vain vahvan ominaisuus. Vahvuudella ei ole mitään tekemistä autoritäärisyyden, dominoivuuden, kovaäänisyyden ja vallankäytön kanssa. Se on itsensä tuntemista ja kykyjensä käyttämistä itsensä ja muiden hyväksi.

Sopeutuvuus itsessään on loistava ominaisuus, joka auttaa pysymään hengissä ja selviytymään vaikeissa olosuhteissa. Liiallinen sopeutuvuus voi kuitenkin perustua pelkoon - jos tulen kuuluvaksi ja näkyväksi, voin loukata tai herättää kateutta tai vihaa. Mutta se voi - samoin kuin kuvitelma omasta nöyryydestä - olla myös puhdasta laiskuutta.

Elämä untuvapeiton mutkassa on NIIN mukavaa....

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hyvin sanottu, muttei minun sanomaani, vaan Mahatma Gandhin. Toistan sitä kyllä mielelläni - tai vähemmän mielelläni silloin, kun tunnen, ettei minulla ole voimaa tehdä elämässäni pieniäkään muutoksia, puhumattakaan, että itse olisin muutos.

Tänään kommentoin Hyvä Terveys-lehteen tulevaa haastatteluani ja lähetin takaisin toimittajalle. Tuntuu tulevan minun näköinen juttu. Vähän kyllä jännittää, koska kerron julkisesti elämästäni asioita, joita monikaan ei tiedä. Tämä liittyy otsikkoon sikäli, että tajusin eläväni itseni näköistä elämää, josta ei uskota kenenkään naisen haaveilevan, ja jota ei - tutkimustenkaan mukaan - pidetä erityisemmin arvossa. Elän "vaihtoehtoista" elämää, jota en yritä tyrkyttää muille, mutta joka on minulle arvokasta ja jonka soisin olevan vaihtoehto muiden joukossa kaikille siskoilleni ympäri maailman.

Ei ole yhtä ainoaa oikeaa muotoa elää eikä olla onnellinen. Purkakaamme muotit ja vapaasti hegittäen valitkaamme se, mitä oikeasti tahdomme - muistaen, että tarpeemme ja toivemme voivat ja saavat muuttua, kun kasvamme, kypsymme ja kehitymme.

YouTube - Eckhart Tolle, Allowing content to be...

and Allowing Creative Energy to Flow through us in the Now

http://www.youtube.com/watch?v=UPg9DnMP2D4

Sain kivan kommentin kirjoitukseeni "Haa!"siitä, miten äidit voivat teettää lapsillaan yhtä jos toistakin, mitä ei itseä huvita tai mitä ei osaa. Kirjoittaja oli ystävällisesti(tai hyvän itsesuojeluvaistonsa takia)sitä mieltä, että se on aivan oikein. Siltä varalta, että se olisi jonkun mielestä jotenkin väärin, kiirehdin perustelemaan meidän äitien ja kaikkien kasvattajien toimintaa.

Erilaisten töiden teettäminen jälkikasvulla on kasvatuksellisin perustein kasvattajan tehtävä, yksi tärkeimmistä, etten sanoisi. Näin lapset oppivat paitsi yhteisvastuullisuutta, saavat myös tuntumaa siihen, millaista on sitten, kun jalat ovat niin sanotusti oman pöydän alla. Luonnollisesti he näkevät sielunsa silmillä itsensä teettämässä kyseiset työt omilla lapsillaan muistamatta sitä tosiasiaa, että välissä on monta - uskokaa pois, nuoret - piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkäää vuotta, jolloin jälkikasvu ei vielä kyseisiin toimiin kykene. Viisas vanhempi toki tyrkkää kaksivuotiaan nojaamaan lumikolaan vakuuttaen, että tämä on maailman paras lakaisukoneen kuljettaja. Tässä ja nyt.

Tehdessään töitä, askareita ja palveluja lapsi tai nuori pääsee pätemään. Hän on  tärkeä ja merkityksellinen. Hyvän itsetunnon kehittymiselle tämä on tuiki tärkeää. Välttämätöntä. Elintärkeää.

Hyvä perustelu töiden teettämiselle on myös se, että jonkunhan ne on tehtävä. Kotihommia riittää kyllä äidillekin. Ihan epistä, jos yksi joutuu kaiken tekemään. Että ei muuta kuin pentue hommiin.

Nyt kirja kainaloon, äiti untuvapeiton mutkaan ja lapsi kauppaan.