Tämä postaus on sitten vähän iäkkäämmälle sukupolvelle suunnattu - tai miksei niille nuoremmille, jotka haluavat kurkistaa yhteen mahdolliseen näkymään tulevaisuudessa. Voihan olla, että jotkin asiat eivät muutu koskaan - kuten suhde Lemmen Maailman Ensikosketuksiin.

Muistan elävästi järkytyksen, jonka koimme murkkuiässä bestikseni kanssa hänen löydettyään äidilleen lähetettyjä rakkauskirjeitä - jotka MINUN isäni oli kirjoittanut! Siitä järkytyksestä toipuessa meni tovi, samoin kuin ajattele-voisimme-olla-siskoksia-pohdinnoissa. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin isäni punastui soittaessaan ensilemmelleen säveltämäänsä biisiä. Onko niin, että ensirakkauden suhteen pysymme teineinä ikuisesti - että se osa meissä on aina elossa joko tietoisesti tai tiedostamattamme?

Minun Ensirakkauteni sijoittuu vuosille 1973-74. Olin tosin hengaillut sitä ennen pari kuukautta epämääräisesti epämääräisen kaverin kanssa "suhteessa", joka ei ansaitse Ensirakkauden arvonimeä, ja jota en siis ole sille antanut. Oikea Ensirakkauteni oli "säätöjen" alkaessa haudankaivaja(kesätöissä, huom.), ja häntä rakastin värisevin teinitytön sydämin herkkyyden ja intensiteetin yhdistelmällä, johon vain 15-vuotiaan sydän kykenee - ja jota ei voi koskaan jäljitellä. Se on ainutlaatuista ja kulkee salaa latenttina mukana silloinkin, kun luulee sen jo unohtaneensa. Minulle kävi niin, että nykytekniikan ansiosta löysin Ensirakkauteni uudestaan ja yhteiset muistot ovat osoittautuneet hämmästyttävän eläviksi - kuin olisi syväjäädyttänyt ruusun 35 vuodeksi ja kuin se olisi sulatuksen jälkeen yhtä hehkeä väreineen ja tuoksuineen kuin se oli muinoin. Väärinkäsitysten välttämiseksi: elämme molemmat tahoillamme omaa arkeamme ruusun tuoksusta huolimatta - ehkä juuri siksi sen niin vahvasti aistimmekin. Siunattu olkoon tuo tuoksu!

Ilta, jolloin tarinamme lähti varovasti liikkeelle, oli lämmin ja kaunis. Tuleva Ensirakkauteni halusi viedä minut - uskokaa tai älkää - hautausmaalle katsomaan ensimmäistä omin käsin kaivamaansa hautaa. Tyttöä voi tuskin orginellimmin kosiskella - rohkea veto, sanoisin, mutta tehokas. Jäin Hauvvankaivajan koukkuun. Tämä haudan esittely kuulunee primitiivisten soidinmenojen kategoriaan: uroshan esittelee kosiskellesaan naaraalle savutuksensa. Se nyt sattui tällä kertaa olemaan hautakuoppa. Kunnon Naaraana luonnollisesti ihailin vaikuttuneena Uroksen aikaansaannosta kädessäni vadelmapensaan oksa, jonka Uros oli minulle matkan varrelta poiminut ja jota säilytin vuosikausia päiväkirjani lehtien välissä(aina siihen saakka, kun poltin "nolot" päiväkirjani). muistan tikitilleen sen paikan, josta Urokseni taittoi minulle tuon oksan - nyt siinä kasvaa ruusupensas, mikä on sekin hyvä juttu. Luonto varmaan ajatteli, että ruusu on vadelmaa romanttisempi, ja merkkasi historiallisen paikan haluamallaan tavalla.

Haudanesittelyiltaan liittyy myös Urokseni iskurepliikki, joka sekin on lievästi sanottuna omaperäinen, mutta suoraan ytimeen iskevä, koska muistan sen elävästi vieläkin: "Kun minä oon kerta hauvvankaivaja, niin sinä oot sitten se hauva." Täytyy todeta nyt viisikymppisenä, että tuota iskurepliikkiä ei ole kukaan pystynyt pesemään. Ehkä kaiverrutan sen hautakiveeni.

Myöhemmin Ensirakkauteni näytti minulle sananmukaisesti taivaan merkit: opin tai olin oppivinani, missä on Pohjantähti ja miten löydän Ison Karhun ja Pikku Karhun tai mitä ne sitten lienevätkään. Itse asiassa katsoin ja kuuntelin koko olemuksellani Ensirakkauttani eikä tähdet minua juuri kiinnostaneet - paitsi aina myöhemmin, kun olen katsellut tähtitaivasta. En ole koskaan tehnyt sitä muistamatta Ensirakkauttani.

Ensirakkuden kokemus oli minulle kaunis, herkkä, suloinen ja jopa intohimoinen, mikä on jälkeenpäin tuntunut erikoiselta, koska olimme niin kovin nuoria molemmat. Se oli sitä aina siihen dramaattiseen hetkeen saakka, kun yhteinen "ystävämme" puhui minulle pötyä Ensirakkaudestani väittäen, että hänellä oli toinen tyttö. Kyse oli hätäisestä ja väärästä johtopäätelmästä, mutta se johti kypsymättömien, sairaalloisen ujojen ja itsestään epävarmojen nuorten eroon. Koska minusta oli ylipäänsä ollut käsittämätöntä, että joku minusta oikeasti välittäisi, nielaisin jutun toisesta tytöstä oitis ja kävin niskojani nakellen, syvä tuska sydämessä heittämässä luokkasormuksen rakastetulleni kirjakauppaan - jossa hän silloin oli töissä - ja hävisin hänen elämästään, kun "minua ei kerran tarvittu". Sormus oli kuulemma vierinyt lattialle ja Ensirakkauteni oli kävellyt kaksi viikkoa huuli pyöreänä käsittämättä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Odotin turhaan, että Ensirakkaus olisi ottanut yhteyttä ja että olisimme selvittäneet asiat, mutta kun aika kului, molemmat löysivät tahoillaan uudet ystävät ja verta vuotava haava alkoi umpeutua ja arpeutua - koskaan kuitenkaan kunnolla parantumatta.

"Toiselta tytöltä" kuulin myöhemmin asioiden oikean laidan: rakastettuni oli lohduttanut häntä hänen tultuaan jätetyksi - ei enempää eikä vähempää. Tämä tyttö toivoi, että korjaisimme asian, mutta kuten kaikissa kunnon romanttisissa tarinoissa, se oli tietenkin liian myöhäistä. Vasta vuosia myöhemmin - kun molemmat olivat jo tahoillaan naimisissa - kävimme yhdessä läpi tuon teinitraumamme, tosin vieläkin katkerina siitä, että meiltä oli mielestämme "varastettu" jotakin, joka olisi kuulunut meille. En tiedä, pääseekö tuosta tunteesta lopullisesti irti koskaan, mutta sen kanssa voi oppia elämään kuten diabeteksen tai masennustaipumuksen. Toisaalta tunne siitä, että on uskollisesti rakastanut jotakuta läpi koko tähänastisen elämänsä, on kiehtova ja kaunis. Ja NIIN romanttinen! Se tuntuu hyvältä.

Olisipa hauskaa(!)löytää tuo Ensirakkauteni kaivama hauta ja katsoa, kuka siihen on haudattu. Ehkäpä joku, jonka nimi on Ensi Lempi?