Olen feministi. Otan oikeudekseni määritellä sanan niin kuin se tietosanakirjoissa - niissä, joista asian olen tarkistanut - seisoo. Toisin sanoen kannatan miesten ja naisten välistä tasa-arvoa ja parhaani mukaan ajan sitä eteenpäin. Se ei ole miesten ja naisten välisten eroavaisuuksien kieltämistä(vaikkakin suhtautuu suvitsevaisesti sukupuolensa yleispiirteistä poikkeaviin)eikä se ole miesten pilkkaamista, polkemista, syrjimistä ymsymsyms eikä se ole etuoikeuksien vaatimista naisille.  Sitä minä kutsun "feminismiksi" niin kauan, kunnes virallinen määritelmä muutetaan. Se, että "feministit" kutsuvat itseään feministeiksi ei saa minua miettimään - aivan kuten esikoisenikin eräässä keskustelussa totesi - uutta määritelmää sille, mitä naisena edustan. Sehän nyt olisi vallan hassua. Keksikööt uudet määritelmät ne, jotka ovat keksineet uuden sisällönkin.

Se, että mikä tahansa sortovaltaa vastaan noussut aate näyttää saavan arveluttavia, aggressiivisia ja itseään vastaan kääntyviä piirteitä, ei sinänsä ole ihme. Aina, kun joku yksilö tai ihmisryhmä on ollut kauan sorretussa asemassa, syntyy vihaa. Usein viha on keräänytynyt vuosien - ja kollektiivisesti vuosikymmenten ja vuosisatojen - ajan ilman, että sitä on pystytty osoittamaan ja purkamaan. Kun tämä kauan muhinut viha pääsee valloilleen, se on usein hallitsematonta. Siinä vaiheessa otetaanpa-nyt-tytöt-ja-pojat-rauhallisesti- tai se-että-toinen-aloitti-ei-oikeuta-sinua-käyttäytymään-huonosti-puheet auta. Ihan oma lukunsa on myös se, että maailmanhistoria ei mahda tuntea yhtään tapausta, jossa vallankäyttäjä olisi vapaaehtoisesti luopunut vallastaan- vai tunteeko? Kertokaa ihmeessä, jos puhun behmoja. Jos vaikkapa feminismin - kun se nyt tässä tarkastelun alla on - alkuaikoina mimmit olisivat nätisti niiaten menneet kyselemään, jotta voismmeko me ehkä, hyvät herrat, kenties saada pikkuisen noita, mitä ne nyt oli, noita oikeuksia ja vähän sitä, öh, ihmisarvoa, niin paskasestihan sille olisi naurettu. Ja on varmaan naureuttukin, koska naiset ovat alistetun asemansa vuoksi olleet kilttejä tyttöjä ja ovat pääosin vieläkin. Me rääväsuut olemme vähemmistöä, enkä esim. minä ole ollenkaan rankimmasta päästä. Sentään kun ainakin PYRIN pysymään asiassa ja olemaan kohtuullinen.

Niin ikävää kuin se onkin, sorretun on lähes aina täytynyt nousta puolustamaan itseään reippain ottein ja rumaa jälkeähän siitä on aina syntynyt. Mutta se ei todellakaan ole ollut eikä ole tänäkään päivänä yksin sorretun vika. Ihminen voi hyvinkin ylireagoida, mutta reaktioon tarvitaan joka tapuksessa ärsyke. Yleensä kaava menee niin, että mitä vahvempi ja pidempään toistunut ärsyke, sen vahvempi reaktio. Tietenkään tämä ei ole aina näin, sillä ns.punainen vaate voi olla toiselle - jopa varhaislapsuuden unohdetuista kokemuksista johtuen - aivan eri rytky kuin jollekin toiselle. Näinä päivinä esim.vitseiksi tarkoitetut puheet kannattaa viedä sisäiseen seulaan ennen kuin ne laukoo ulos suustaan julkisesti - esimerkkinä jo surullisenkuuluisaksi nainen=auto-puheistaan tullut ex-Audi-pomo. Tuollaiset puheet voisi ottaa huumorilla, elleivät ne olisi niin katkerasti tosia reaalielämässä. Yhtä lailla saan toki näppylöitä monista Lenita Airiston puheista ja miesten neuvomisista. Tasa-arvon nimissä.

Mutta tuosta vihasta vielä: oman vihan tunnistaminen ja tunnustaminen on ensimmäinen askel, jonka ihminen ottaa aikuiseksi kypsymisensä tiellä. Tarkoitan tässä aikuisella ihmistä, joka kykenee lunastamaan vapautensa - sillä se ei ole mikään itsestään selvyys - ja käyttämään sitä vastuullisesti muita alistamatta. Valitettavasti monet sorrettuina eläneet tai sorretuiksi itsensä kokeneet jäävät tuohon vaiheeseen - ja juuri tästä seuraavat ylilyönnit, jotka eivät juuri vie eteen päin vapautta ja oikeuksia janoavan asiaa. Vasta kun ihminen, mies tai nainen, on kohdannut vihansa ja työstänyt sitä synnyttäneet kokemuksensa ja - yllätys yllätys - antanut anteeksi, hän on kyllin kypsä toimiakseen viisaasti asiaansa edistäen. Anteeksianto ei siis tarkoita vapaaehtoista alistetuksi asettautumista ja paluuta vanhaan systeemiin, vaan toimimista ilman vihaa.

Todellinen feministi ei ole mielestäni miesvihaaja lainkaan. Päinvastoin: hän on YHTEISEN hyvän kannattaja siltikin, että joskus on oltava tiukkana siksi, että muut eivät sitä välttämättä ole. Sillä vaikka kaikki naiset eivät pyri yhteiseen hyvään, eivät sitä tee kaikki miehetkään.

Jos kohtaat "feministin" - naisten etuoikeuksien puolesta taistelijan ja/tai miesvihaajan - älä kiroa feminismiä, vaan kyseenalaista ko.henkilön feminismi. Mutta avoimin mielin, please - voi se malka nimittäin olla omassakin silmässä.