Jaajaa, eipä ole täällä tullut pitkään aikaan päätä eikä sormia vaivattua - edellisen vaivaaminen onkin niin työlästä, etten sitä edes harrasta. Jos sieltä jotakin on ulos putkahtaakseen, niin mikäs siinä, mutta vaivannnäkö ei ole vahva lajini.

Jo tässä vaiheessa voin kertoa, että otsikon vastaukseen pääsen todennäköisesti siinä vaiheessa, jolloin Ylioppilaslautakunta - jos tämä olisi siis se kuuluisa kypsyystesti - olisi jo heittänyt palloksi muotoillun paperin olkansa yli aikaa sitten. Se, että puhun Ylioppilaslautakunnasta kuin jostakin yhdestä henkilöstä(mistä me muuten tiedetään? kusetetaanhan meitä jatkuvasti muutenkin), älköön antako ketään häiritä. Ilmiötä kutsutaan taiteilijan vapaudeksi ja minä kutsun itseäni taiteilijaksi aina silloin, kun huvittaa ja kun se sattuu olemaan minulle edullista.

Pyörin toissapäivän Seurasaaressa koko päivän. Rakas Ystävä on siellä töissä: kehrää lankaa ja esittelee pohojaalaista asuinrakennusta kiinnostuneille(nyt aletaan kevyesti sivuta otsikon aihetta, kuten tarkkaavaisimmat lukijani - ainakin toinen heistä - varmaan jo havaitsi). Tuntui hyvältä räpsiä kuvia Rakkaasta Ystävästä perinneasussaan, kierrellä saarta kiireettömästi, palata takaisin Tukipisteeseen, taratella Rakkaan Ystävän kanssa, räpsiä taas kuvia, lähteä taas vaeltelemaan ja istuskelemaan tyhjän panttina ja ottaa ihastuneena vastaan Rakkaan Ystävän tekemä tuohisormus(asiasta tietämättömämmälle lukijalleni: ei, me emme ole lepsopari)ja pisteeksi i:n päälle heittää kotimatkalla bussissa ilmoille arjen kirvoittamia innovaatioita luovuus valloillaan.

Sanoin Rakkaalle Ystävälle, että jos tähdillä olisi vaikutusta ihmisen elämään, niin taatusi olisi olemassa joku tähti, joka edustaa laiskuutta ja tehottomuutta, ja että minä olen takuuvarmasti syntynyt sen alla. En koe - huom: enää! - ajanhukkana vetelehtimistä, ruohon kasvun katsomista, aikaansaamattomuutta, (ajoittaista)aloitekyvyttömyyttä, tajunnanvirralle antautumista, pelkkää tarkoituksetonta olemista sen itsensä vuoksi ja zen zemmoista. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi ainakin joillakin ihmisillä on ilmeisen hyvä olla lähelläni ja pysytellä siinä ilman kiirettä pois. Vaihtaisinko osani muuhun - arvatkaapa vain! En tietenkään vetelehdi 24/7 - ainostaan silloin, kun se on mahdollista ja yllättävän usein se on. Kun sitä tekee päämäärähakuisesti, alkaa tulla mestariksi siinä missä joku muu tehokkuudessa.

On ollut pitkä - ja yhä osin keskenkulkuinen - tie oppia hyväksymään itsensä tämmöisenä epätehokkaana immeisenä tehoyhteiskunnan rattaissa. Hädin tuskinhan sellaista hyväksytään lapsilta, vanhuksilta ja vammaisiltakaan. Tai mitä minä höpisen: sitä EI hyväksytä heiltäkään, herrajestas. Enkä puhu nyt masennuksesta aiheutuvasta flegmaattisuudesta, vaan siitä, että ihminen löytää voimia, luovuutta ja itsensä rakastamista joutilaisuudesta sen sijaan, että metsästäisi muiden(ja itsensä) hyväksyntää suorittamisen kautta. Ja kun rakastan itseäni, niin voilá: tie toisen rakastamiseen avautuu kuin itsestään ja voilá-voilá: huomaan saavani rakkautta noilta muilta kaupanpäällisenä siitä hyvästä, jota itselleni teen. Kiesusksen olisi pitänyt sanoa(ja ehkä hän sanoikin), että opettele hyvä ihminen rakastamaan ensin itseäsi ja rakasta muita sitten samalla mitalla. Paitsi että jälkimmäinen tulee itsestään edellisen seurauksena.

Mitä tuohon Seurasaari-päivääni tulee, se sopii metaforaksi niin ystävyyteen kuin romanttiseen rakkauteenkin: vaella, koe, palaa tukikohtaan, lähde taas jne - mutta suostu myös olemaan itse tukikohtana! Ehkä suurin ongelma romanttisessa ja muussakin rakkaudessa on se, että tahdomme olla itse vapaita, mutta emme salli vapautta toiselle. Ja rakkaus kun elää vain vapaudessa.

Niinni siksi.