"S"pyysi lisäpohdintaa ko. aiheesta. Koska miellyttämisen tarpeeni ei ole vielä viiskymppisenä täysin tyydytetty, pyrin miellyttämään lukijoitani ja täyttämään heidän pienimmätkin – nojaa, nimenomaan pienimmät – toiveensa. Älköön siis kukaan suotta toivoko tähän saumaan viisiosaista trilogiaa aiheesta ”Läheisriippuvuusilmiön synty ja historia sosiologisesta ja feministisestä näkökulmasta kautta vuosituhanten”. Se on kylläkin suunnitteilla, mutta hyvin suunniteltunakaan ei ihan puoleksi tehty. Ensin tarttis päästä varmaan sisälle yliopistoon tai jotain.

Itse asiassa olin aika ylpeä siitä, että ilmaisin ajatuksiani lyhyesti ja ytimekkäästi edellisessä postauksessani. Olen näätsen melkoinen jaarittelija, kun sille päälle satun, ja jonkinmoisena blogiharrastukseni tavoitteena pidän tiivistetyn ilmaisun oppimista. Tausta-ajatuksena on siis, että lukijalle jäisi mieluummin nälkä, kuin että hän haukottelee ja toivoo, että lopettaisi jo tai pahimmassa tapauksessa jättää lukemisen kesken. Mutta paljastettuani taas kerran omat salani, on aika siirtyä aiheeseen. Johan tässä tulikin sitä surullisenkuuluisaa jaarittelua kyllin.

Eli oman kokemukseni valottakoon tätä asiaa. Olen niin kauan kuin muistan, pyrkinyt olemaan myönteinen, joustava ja iloinen ihminen. Kiltti ihminen. Helppo ihminen. Koulussa sain hymyttö-patsaita , joiden hintana oli se, että sain aina epäkiitollisen tehtävän toimia muiden äänitorvena ikävissä tilanteissa opettajien kanssa. Minä olin siis se eturintamassa oleva riskinottaja, joka oltiin valmis uhraamaan, jos jotain menee pieleen. Että eihän me, kun tuo…mitä lie omiaan…Mutta harvoin meni. Myönteisenä kapinallisena(lue: viekkaana kettuna)sain opettajat yleensä puolelleni tai asiamme puolelle. Sain haukut kuulostamaan kehuilta ja murskakritiikin rakentavana palautteena, mikä on sinänsä arvokas taito, jota pidän mielelläni yllä.

Sama peli jatkui työelämässä tai samankaltainen rooli tuli osakseni pikkuhiljaa kokemuksen kartuttua työelämässä. Niin sanotut hankalat asiakkaat ohjautuivat minulle kuin manulle illallinen. Ikäviin kokouksiin oli varma pääsylippu. Jos pomolle oli sanomista, minä olin etuoikeutettu ja pääsin sanomaan. Jossain vaiheessa opin kantapään kautta sen, että aina kannattaa puhua vain omissa nimissään, sillä ne, joiden puolesta puhuu, eivät välttämättä ole tukemassa, kun johto jakaa sanktioita tai muuta epämiellyttävää on tiedossa.

En kerro tätä – hymytyttö kun olen – millään pahalla ketään kohtaan. Olen nimittäin ihan itse valinnut roolini enkä ole koskaan yrittänyt siitä kieltäytyä. Olen täysin itse vastuussa haarniskani kantamisesta, ja jos se joskus on tuntunut raskaalta, syy on yksin minun. Olen myös oppinut näiden valintojeni myöten paljon enkä kadu mitään – en yhtään mitään. On tuntunut hyvältä olla luotettu. Olen saanut paljon lisää voimaa, rohkeutta ja itsevarmuutta kokemusteni kautta. Mutta joskus olen mennyt liian pitkälle positiivisessa asennoitumisessani niin työelämässä siinä kuin muuallakin. Olen pyrkinyt miellyttämään muita oman hyvinvointini kustannuksella. Olen kieltänyt aidot tunteeni, jottei minun tarvitsisi riidellä itseni kanssa. Olen helpompaa uskotella itselleen, ett ”tää on okei” kuin myöntää, että olen niin nyhverö, että toimin vastoin omaa sisäistä tuntemustani tai totuuttani.

Olen pyrkinyt positiivisuuteen yksityiselämässänikin. Olen etsinyt hyvää suurennuslasin kanssa sieltäkin, missä sitä ilmiselvästi ei ole. Olen hymyillyt lempeästi(=idioottimaisesti)saadessani lyönnin poskelle ja kääntänyt toisen edes muuta harkitsematta. Kun Esikoinen oli lähellä aikuisikää, hän fiksusti huomautti minulle asiasta – toinen poski kannattaa kääntää vain silloin, kun on oikeasti jesse-levelillä, hän sanoi, ei tosin ihan näillä sanoilla. Siihen asti koko homma on pelkkää pyhistelyä. Se pysäytti.

Viime vuosina olenkin pyrkinyt ennen kaikkea kuuntelemaan itseäni ja olemaan rehellinen itselleni ja aidoille tunteilleni. Millaisia tunteita tämä asia, tapahtuma tai ihminen OIKEASTI minussa herättää? Siis kun siirretään sivuun hyvä kotikasvatus ja se erheellinen käsitys, että on olemassa hyviä/huonoja tai asianmukaisia/vääriä tunteita ja että joku ulkopuolinen voi määritellä, mitä ne ovat? Annanko itselleni tilaa ja aikaa kokea nämä todelliset tunteeni ja jos annan, mitä tapahtuu? Kuolenko siihen paikkaan? Käytäntö on osoittanut, ettei tule naarmuakaan, vaan päinvastoin syvä helpotuksen tunne ja tavallisesti tai nykyään yhä useammin ratkaisu hedelmällisestä toiminnasta, joka ei loukkaa toista, mutta jossa en myöskään anna kävellä ylitseni.

Kun aloin kohdata tunteitani, ensimmäisenä nousivat esiin vihan tunteet, jotka tätä nykyä ovat laimentuneet pikemminkin kiukuksi – jonka äänitorvena Kiroileva Täti siis toimii. Sittenhän siellä on itsesääliä, syyllisyyden tunteita ja häpeää - itseen kohdistettua muuntautunutta vihaa tuo kaikki.

Häpeä on pahin noista tunteista, koska se sanoo, että jotain on minussa perustavalla ja peruuttamattomalla tavalla väärin. Syyllisyydestä voi sentään päästä eroon anteeksipyynnöllä tai muulla sovituksella, mutta häpeä sanoo, että koko olemassaoloni on väärin. Siksi tuon tunteen kohtaaminen ja eläminen itsessä on minulle ollut ja on kaikkein tärkeintä. Nuo aiemmin kirjoittamani ulkonäköön liittyvät postaukset liittyvät häpeään: sulla on läskiä HYI HÄPEÄ ja silti syöt kermakakkua, HÄPEÄ HÄPEÄ HÄPEÄ! Näiden vanhojen tiedostojen korvautuminen uusilla on juuri siksi niin suuri voitto kuin on. Kun katsoo itseään lempeydellä aikeenaan syödä kermakakkua tulevaisuudessakin hyväksi katsomansa määrän, ei voi muuta kuin todeta, että on ohittanut elämänsä tähän asti merkittävimmän virstanpylvään. Mutta tämä on vain esimerkki, tosin ehkä hyvä sellainen, koska ainakin meillä naisilla tuntuu olevan ulkonäköön ja kehoon liittyvä kollektiivinen trauma, jota pitäisi rehellisesti – mielellään kollektiivisesti, sillä joukkovoima on rock – tarkastella, hyväksyä, kokea, ja josta tulisi päästää irti. Ei niin, että on hyväksyvinään uhmakkaasti itsensä sellaisena kuin on hymiöpinssi rinnassa, vaan niin, että menee kohti ongelmaa/traumaa/haastetta tai mikä se nyt onkin. Ei voi päästää irti sellaisesta, mitä ei ole näkevinään tai mistä ei huomaa pitävänsä kiinni.

Teeskentely ei vain toimi, ei ainakaan loputtomasti. Siksi Kiroilevalla Tädillä pitää olla paikkansa elämässäni, aivan kuten Masentuneella Mammalla, Pöljällä Pikkusiskolla, Kahjolla Kuopuksella, Yltiöpäisellä Ystävällä tai millä tahansa minän osalla, joka puhuu rehellisesti. Jos näiden minän eri hahmojen viestit jättää kuuntelematta, ne vaikuttavat elämään äänettömällä tavalla ja tekevät siitä tavalla tai toisella raskaan tai vaikean.

Siispä sanon niin Kiroilevalle Tädilleni kuin muillekin sisälläni bailaaville tai muuten siellä hengaileville hahmoille: kiitos, kun tulitte kuuluviksi, sillä juuri te olette antaneet ja annatte minulle mahdollisuuden eheytyä. Älkää siis olko hiljaa.