Olen muistellut tämän aamun aikana Twiggya, 60-luvun loppupuolen superamallia ja ikonia, jonka suosiota syytän siitä, että sairaalloisesta laihuudesta tuli ihanne, joka on ja pysyy tiukassa. Kävin katsomassa Twiggyn kuvia ja minua puistatti: teelautasen kokoiset silmät tuijottavat katsojaa nälkiintyneestä kehosta. Huh. Mutta hän oli minunkin ihanteeni.

Murrosiän kynnyksellä hain naistenlehdistä Twiggyn ja hänen suomalaisten kopioidensa kautta itselleni mallia naisena olemisesta. Onneksi ei ollut sentään nettiä, ja naistenlehti oli ylellisyyttä, jonka sai käsiinsä vain harvoin. Kun koko kasvuympäristökin tuntui ihailevan hoikkuutta ja jopa laihuutta, tukevarakenteisen tytön(minun)ei ollut helppoa kokea itseään ”oikeanlaiseksi”, vaikken varsinaisesti lihava ollutkaan. Siskot olivat hentoja, ja lähes kaikki kohtaamani aikuiset muistivat suureen ääneen verrata minua heihin. Koskaan ei jäänyt epäselvyyttä siitä, kuka vertailussa pärjäsi ja kuka ei. Ei ihme, että suhde omaan kehoon on ollut ristiriitainen. Ihme on se, ettei se ole läpinegatiivinen.

Edes jonkinasteisesta pelastumisestani kiitän joogaa, jonka pariin päädyin 13-vuotiaana sekä notkeuttani, joka teki joogan harjoittamisesta palkitsevaa ja nautittavaa. Samoihin aikoihin innostuin liikkumaan muutenkin – juoksin ja pyöräilin ja olin liikuntatunneilla hurmoksessa erityisesti pallopelien parissa. Hoikistuin, mutta pidin itseäni silti ”tukevana” – sana, jota minusta puhuttaessa lapsena usein käytettiin ja jota opin inhoamaan. Kun myöhempinä vuosina olen katsonut kuvia langanlaihasta olemuksestani, ihmettelen pöyristyneenä, kuinka vääristynyt voi ihmisen kehonkuva olla, ja kuinka sairaita ihanteemme. Eikä minulle edes ole syöttämällä syötetty tuota ihannetta - pikku vinkkikin siihen suuntaan, että hoikempi=parempi, riitti.

Poisoppiminen on hidasta. Järki sanoo, että hyvä keho on sellainen, jossa ITSELLÄ on hyvä olla ja joka palvelee mahdollisimman hyvin, ja vaikkei palvelisikaan, siinä ei ole mitään tuomittavaa. Kaikilla on keskeneräisyytensä - myös sillä kauenusihanteet täyttävällä tyypillä. Kehon ongelmat - olivatpa ne millaisia hyvänsä – eivät ole pahuutta tai huonoutta eikä niissä ole mitään paheksuttavaa. Mutta elämme kulttuurissa, jossa läski on kirosana ja joka muutenkin ihannoi niin sanottua täydellisyyttä, joka sekin on vain ihmisten luoma ja yhteisesti hyväksytty kuva tai käsite. On tod.vaikeaa riuhtaista itseään irti kollektiivisesta vääristymästä. Se vaatii raakaa työtä, työtä ja taas työtä. Eikä vain vasemmassa, vaan myös oikeassa aivopuoliskossa, sillä sen, minkä järki ymmärtää ja hyväksyy, tunne jyrää vielä kauan. Lapsena meihin syötetyt tiedostot on arkistoitu salaisiin kansioihin, joihin taitavimmatkaan hakkerit eivät tahdo päästä käsiksi. Siispä suggestiota ”olen hyvä ja rakastettava juuri sellaisena kuin olen”, on hoettava itselleen aamuin illoin – mieluiten rentoutuneessa tilassa, jolloin kontrolloiva mieli on siirtynyt levolle – ja miksei pitkin päivääkin.

Ennen kaikkea: kannattaa katsoa tarkkaan, millaisessa seurassa liikkuu – muiden antamat suggestiot kun pujahtavat alitajuntaan siinä missä omatkin.

PS. Tämän postauksen aiheen vetäisin – yllätys yllätys – hatusta. Virkkasin omin pikku kätösin soman pipon mallilla, johon ihastuin 60-70 –luvun taitteessa mielestäni Twiggyn päässä. Kuvahausta en pipistä löytänyt, mutta siihen ei helppoudessaan mitään mallia tarvitse. Ehkä esittelen tuotokseni joskus. Paino sanoilla ”ehkä” ja ”joskus”.