Koska julkisesti kirjoittaessa lienee viisasta tarkkailla sanomisiaan, jottei löydä itseään niin sanotusti kellojen alta, käytän tämänkertaisessa postauksessani ensimmäistä peroonaa - ainakin pyrin parhaani mukaan muistamaan tämän. Vaikken aina ihan täysillä käykään, vaikka kaikki inkkarit eivät aina ehdi kanoottiin eivätkä astiat köpökädellä pysy hyllyllä, olen sen verran järjissäni, että tuskin sentään haastan itse itseäni oikeuteen kunnianloukkauksesta tai mahdollisesti loukkaavasta analyysistä.

Silloin, kun vaahtoan jostain asiasta antamatta toiselle suunvuoroa niin, että silminnähden lähes vapisen, motiivinani on poikkeuksetta pelko. Tietenkään en itse tilanteessa sitä huomaa, vaan jälkeenpäin tarkasteltuna ja silloinkin usein vasta sitten, kun olen ensin arvostellut jota kuta muuta samoin käyttäytyvää. Oivaltaessani, että olenkin projisoimassa omaa käytöstäni toiseen, olen voinut kääntää katseen itseeni: mikä saa MINUT käyttäytymään noin?

Pelko on vahva tunne. Kaikki elävät olennot tuntevat joskus pelkoa ja lajin säilymisen kannalta se on jopa välttämätöntä. Ihminen tuntee paitsi fyysisen tuhon pelkoa, myös psyykkisen. Pelkäämme menettävämme rakkaamme, omaisuutemme tai muiden arvostuksen. Joskus - ehkä useinkin - pelko saa täysin päinvastaisia muotoja ja näyttää jonkin sortin vastakohdaltaan: kaikkivoipuudelta ja -tietävyydeltä, oman täydellisyyden kuvitelmalta, hallitsevuudelta, ylemmyydeltä. Kukaan ei pelkää niin paljon kuin se, jonka ihmiselle luonteenomainen narsistisuus on kehittynyt sairaalloiseksi.

Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus ja siksi kohdatessani hyökkäävästi käyttäytyvän ihmisen tai itseni hyökkäämässä tai valmiina hyökkäämään, kysynkin mielessäni: - mitä minä pelkään ja puolustan? Miltä puolustaudun hyökkäämällä?  Silloinkin, kun puolustan "hyväntekijänä" näennäisesti itseni ulkopuolella olevia asioita - kuten vanhuksia, vammaisia tai lapsia - hyökätessäni aggressiivisesti muita vastaan puolustan ennen kaikkea itseäni(mikä ei tarkoita, ettenkö myös oikeasti välittäisi puolustukseni kohteista). Viestini on: ellette suosiolla tunnusta, että minäkin ja minun valintani ovat arvokkaita, minä PAKOTAN teidät tunnustamaan, että ne ovat paitsi sitä, myös ainoita oikeita. Senhän nyt arvaa, kuinka tuossa käy.

Uskon kuitenkin vilpittömästi asiaani ja rehellisyyteeni, koska syvimmät motiivini ovat tiedostamattomia. Muut näkevät minut hyökkäävänä, vaikka itse näen itseni vain puolustamassa pyyteettömästi heikompia tai reagoimassa "oikeutetusti" johonkin asiaan.

Jokainen meistä ainakin jonkin verran ja joissain elämän vaiheissa kaipaa arvostusta ja ennen kaikkea rakkautta. Sitä hyökkäävästi käyttäytvä ihminenkin hyökätessään kaipaa. Surullista on se, että sitä, mitä hyökkääjä eniten kaipaa ja käytöksellään hakee, jää useimmiten saamatta.

Tämän verhon läpi on joskus vaikea nähdä. Loppujen lopuksi se on kuitenkin hyvin hauras ja läpinäkyyvä sitten, kun sen on oivaltanut. Toisten katsominen on valitettavasti helpompaa kuin itsen - se kun ei tee kipeää. Kun asian kanssa tulee sinuksi ja hyväksyy oman heikkoutensa, muidenkin käytös alkaa tulla ymmärrettävämmäksi. Se ei tarkoita sitä, että kaikki pitäisi hyväksyä, mutta vuorovaikutus helpottuu ja tulee hedelmällisemmäksi silloin, kun ymmärtää toista.

On oikein puolustaa itseään ja sisäistä lastaan, joka jokaisessa on. Kun sisäisen lapsensa tunnistaa ja tunnustaa, voi puolustautua lempeästi ja rohkeasti, hyökkäämättä. Ja pian huomaa, että ainakin yhdestä läntistä maailmassa tulee hivenen parempi paikka elää.