Minua varoitettiin verenpaineen noususta, jos aion katsoa Aamu-tv:n haastattelun kotihoito vastaan kaikille pakollinen päivähoito. Ihan aiheellisesti, vaikkakin enemmän kuin "väittelyn" sisältö, verenpainetta olisi nostattanut omaa sukupuoltani - häpeä tunnustaa - edustavan henkilön käsittämättömän sivistymätön melskaaminen ohjelmassa. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä HÄN on käytöstapansa oppinut - kotoako, jossa kertoo kasvaneensa?

Onneksi olin varustautunut, joten saatoin jopa kaiken riehumisen keskeltää yrittää ottaa selvää, mistä itse ASIASSA  on kyse. Vähän työlästä se oli, mutta on pakko myöntää, että olin joissakin asioissa aivan samaa mieltä rva Mikkosen kanssa - kuten siinä, että päiväkotielämä nykyisellään vie korvat tavalla ja/tai toisella tai että liian usein huomion hakeminen on syö-tai-tule-syödyksi-meininkiä. Syödyksi tulemisen vaaraa rva Mikkosella ei tämän ohjelman perusteella ole itsellään varmaan koskaan ollut missään ympäristössä.

Sen asiallisen asian, jota rva Mikkosen megafonista pääsi ilmoille asiattomuuksien joukossa, hän käytöksellään vesitti varmaan monien katsojien silmissä ja kuulijoiden korvissa täysin. On ihan turha kuvitella, että kukaan eri tavoin ajatteleva ottaa edes harkittavaksi sellaisen ihmisen ajatuksia ja mielipiteitä, joka ei kunnioita toisen sanan- ja ajatuksenvapautta pätkääkään ja jonka tietämys asioista on niin ja näin. Tähän väliin onkin sanottava, etten suinkaan ole pakollisen päivähoidon kannattaja, mutta olisin tosi mielelläni kuunnellut, mitä sanottavaa sillä jollain - kuka-se-nyt-olikaan-kun-en-nähnyt-enkä-kuullut-häntä - olisi ollut asiasta. Toivonkin, että hän saa tilaisuuden keskustella tai väitellä tästä asiasta jonkun eri mieltä olevan, näkemyksensä asiallisesti perustelevan ja vuorovaikustaitoisen ihmisen kanssa.

Olen vastikään blogissani kummastellut ihmisten kiihkomielistä dualisimia, joka tässäkin taas tuli räikeästi esiin: pakollinen päivähoito tai ei mitään - kotihoito täysi-ikäisyyteen asti tai ei mitään. Herra nähköön, sanon minä, vaikken herroihin uskokaan. Eikö tässä maassa tai maailmassa ihan oikeasti voida nähdä muuta kuin äärimmäisiä vaihtoehtoja - mustaa ja valkoista ilman värejä tai edes harmaan eri sävyjä? Kun aloin ilmaista ihmisille ääneen, etten enää usko jumalaan ja uskalsin jopa sanoa sanan "ateisti"(mikä oli virhe), jotkut juoksivat poteroihinsa kai kuvitellen, että suunnittelen kaikkien uskovien joukkotuhoa tai ainakin perusteellista mitätöimistä. Kaikille tiedoksi: en suunnittele eikä tämä liity tähän asiaan muuta kuin esimerkkinä siitä, miten rajoittuneita olemme ajattelussamme. Rehellisyyden nimissä: saan toki itsenikin kiinni siitä - tai jos IHAN rehellisiä ollaan: armottomat ystäväni saavat. Mutta sentään pyrin yksisilmäisyydestä ja -korvaisuudesta luopumiseen, mitä olen myös omille ja muiden lapsille parhaani mukaan opettanut niin kotiäitinä kuin työssä käyvänä ollessani. Kyllä se rauhankasvatus on aloitettava ihan itsestä ja siitä, että suostuu kuuntelemaan muitakin, mikä minulle armottomana suupalttina ei ole ollut eikä ole mikään kevyt läksy opittavaksi. Kukaan ei voi heittää, että helppohan sun on sanoa. Ei ole.

Mutta käytöshäiriöistä asiaan n:o 2 eli lasten päivähoitoon. Olen työskennellyt lasten kanssa teini-ikäisestä saakka eli yli 30 vuoden ajan: "lapsenlikkana", kerhojen vetäjänä, harjoittelijana, lastentarhanopettajana ja kotiäitinä - viimeksi mainittuna niin paljon kuin se vain  taloudellisesti on ollut mahdollista. Jonkinlaista näkökulmaa tähän asiaan siis on. Sillä kokemuksella ja kehitys- ja kasvatuspsykologisella tiedolla, joka minulla on, olen sitä mieltä, että alle kolmevuotiaan paras paikka olisi  kotona rakastavien vanhempien huomassa tai kodinomaisessa, pienessä ryhmässä koulutettujen ja rakastavien varhaiskasvattajien hoidettavana(Ninalle tiedoksi: on paljon ihmisiä, jotka pystyvät rakastamaan muitakin kuin omia lapsiaan) ja että aikuiskontaktien pitäisi olla mahdollisimman pysyviä. Läsnä oleva, lapsen hyväksyvä kahdenkeskisyys on tässä vaiheessa kehityksen ja hyvinvoinnin A ja O - niin kuin se on ihmisellä läpi elämän, mutta erityisen tärkeää elämän alkuvaiheessa. Kaikki tuleva kehitys rakentuu varhaislapsuuden pohjalle. Se, miten tuleviin kokemuksiimme - hyviin tai pahoihin - suhtaudumme tai miten ne työstämme, perustuu siihen, mitä olemme tuossa elämän ainutlaatuisen tärkeässä vaiheessa saaneet kokea. Jotkut saavat läsnä olevaa rakkautta vanhemmiltaan, mutta kaikki eivät - joskus ulkopuolinen varhaiskasvattaja voi olla tämä avainhenkilö. Siinä tapauksessa mikä tahansa hoitomuoto on  parempi vaihtoehto kuin rakkauden kokemusta vaille jääminen kokonaan.

Olisi tosi kiinnostavaa tutustua ruotsalaistutkimuksiin, jotka kumoavat ajatuksen läsnä olevan kahdenkeskisyyden tärkeydestä lapsen ja tämän hoitajan välillä ja siihen millä perustein ne sen tekevät. Suuressa ryhmässä ei siihen nimittäin oman kokemukseni mukaan ole tarpeeksi tilaisuuksia, vaikka tahtoa ja tietotaitoa olsikin. Melkoisia fakiireja nämä ruotsalaiset, jos ryhmät siellä ovat yhtä suuria kuin meillä. Huom: en siis sano, että Ruotsi on "sammuva yhteiskunta, jossa tehdään höpölöpötutkimuksia", vaan että onpa erikoista, tahtoisin kuulla lisää ja peilata kuulemaani omaan kokemukseeni ja todellisuuteeni. Ihan kiihkottomasti. Tietysti alan ammattilaisena kiinnostaisi myös tutustua sellaiseen päivähoitojärjestelmään, joka tuottaa tällaisia tuloksia ja mahdollisesti ottaa siitä oppia.

Jos ruotsalaislapset kasvavat sosiaalisemmiksi pävähoidossa, voisiko vaikuttavana tekijä tai oheistekijänä olla jokin muu kuin suuressa ryhmässä olo? Luin nimittäin äskettäin amerikkalaistutkimuksesta, jossa todettiin ruotsalaisisien olevan "maailman parhaita" näin maallikkotermillä ilmaistuna - eli hyvin ovat ruotsalaisnaiset(osa kera miestensä)poikansa kasvattaneet olivatpa sitten olleet kotiäiteinä tai töissä kodin ulkopuolella. Jospa päviähoidossa lapsiaan hoidattavien perheiden vanhemmat ovat tästä johtuen valveutuneempia kasvatusasioissa kuin ne jotka uskovat kotihoidon itsestään selvään autuuteen? Kärjistetysti sanottu, mutta tahdon vain tuoda esiin sen, että asioilla on monia eri puolia ja ilmiöihin ja tutkimustuloksiin vaikuttavat monet eri muuttujat silloin, kun niin monimutkaisesta asiasta kuin ihminen on kyse.

Mitä tulee yli kolmevuotiaisiin lapsiin, niin isoja ryhmiä, joissa lapset ja aikuiset useimmissa päiväkodeissa ovat, en suosittele kenellekään - en edes aikuisille. Ne liian harvat kerrat, kun olemme työtiimeissä pystyneet työskentelemään pienryhmissä, ovat kirkkaasti sen näyttäneet: se on ollut aina kaikkien etu. Valitettavasti vain suuntaus on se, että ryhmät kasvavat kasvamistaan ja henkilökunta supistuu supistumistaan. Pelottavan suuri osa uupuu työssään - kuten minulle on käynyt - ja monet sairastuvat psykosomaattisiin sairauksiin. Pienryhmätyöskentelyn toteuttaminen on vaikeaa tai mahdotonta, ellei tiloja ja henkilökuntaa yksinkertaisesti ole kylliksi.  Harvat enää hinkuvat vaativalle ja huonosti palkatulle alalle ja jos hinkuvatkin, työvoimaa ei palkata vahingossakaan "liikaa", mikä tarkoittaa asetuksen määräämää koulutettua henkilökuntaa ylittävää lukua. Käytännössä se on usein aivan liian vähän. Olemme jo tällä hetkellä kauniisti sanottuna kaulaamme saakka keltaisessa nesteessä - miten kävisi, jos päivähoito olisi kaikille lapsille pakollista? Vaikka se pystyttäisiinkin todistamaan lapselle parhaaksi hoitomuodoksi, niin mistä rahat siihen otettaisiin? Työntekijöiden palkastako, joka jo nyt on riittämätön ainakin yksinhuoltajille, kuten minä?

Vielä sananen, pari kokemuksistani kotihoidosta: olen itse kotona kasvatettu, mikä ei ole kyllä millään tavalla vaikuttanut kielteisesti sosiaalisuuteeni. Kysykää sukulaisilta ja ystäviltä, ellette usko. Kyllä temperamentilla ja muilla tekijöillä on osuutensa asiassa, ei sosiaalisuus yksin päivähoidosta ole kiinni. Itse olen ollut kotona niin pitkään kuin mahdollista ja tehnyt paljon osa-aikatyötä niin lasteni hyvinvoinnin kuin oman jaksamisenikin vuoksi. Taloudellisesti se on merkinnyt sitä, että kosmetiikkateollisuus on saanut jo kauan peittää harmaat. En kadu ratkaisujani, mutta en myöskään väitä, että helppo nakki ja pitäisin kohtuuttomana vaatia, että kaikki muut tekisvät samat ratkaisut kuin mitä minä olen tehnyt - niin tässä kuin missään muussakaan asiassa.

Summa summarum eli ikioma manifestini: julkista ja yksityistä(valvottua)päivähoitoa tarvitaan nyky-yhteiskunnassamme. Se on tämän päivän realismia. Vapaus hoitaa ja kasvattaa lapsiaan kotona ainakin esikoluikään saakka pitää saada olla niillä psyykkisesti terveillä vanhemmilla, joilla siihen on taloudellinen mahdollisuus -  tai jotka laillani sietävät taloudellista ahdinkoa - ja heidän tulee saada tukea ja tietoa tarpeen mukaan(Mannerheimin lastensuojeluliitto tekee muuten tässä asiassa maassamme kunnioitettavaa työtä). Kyllähän kotona odottava äiti on omille lapsilleni myös kouluiässä ollut ilo, vaikkei vastaleivotulta pullalta ole tuoksunutkaan. Uraa luovien tai työelämässä hyvinvoivien naisten pitää saada elää hyvinvointiaan edistävällä tavalla - hyvinvoiva äiti on parasta, mitä lapsi voi saada oman hyvinvointinsa tueksi. Työssäkäyvä äiti ei ole sen huonompi tai parempi kuin kotiäitikään. Kotihoito voi olla parempi tai huonompi vaihtoehto kuin päiväkotihoito - kaikki riippuu eri muuttujista, joita on paljon ja jotka voivat jopa saman perheen sisällä vaihdella. Vaikeasti masentunut äiti ei pysty hoitamaan lapsiaan ilman tukea, vaikka kuinka haluasi, mutta voi toivuttuaan olla maailman paras äiti jne. jne. Kyse ei tässäKÄÄN ole joko-tai-asiasta.

Elämä ei ole kaksivärinen. Se on monivärinen ja moniuloitteinen riippumatta siitä, pidämmekö siitä vai emme. Joskus se on armottoman rasittavaa, sillä tietysti kaksi vaihtoehtoa on helpompi mieltää kuin kaksikymmentä, kaksisataa tai kaksituhatta. Totta kai on myös helpompi tuottaa vastaus tai ratkaisu kahteen vaihtoehtoon kuin kymmeniin, satoihin tai tuhansiin. Mutta me emme voi kieltää elämän monimuotoisuutta ja ihmisten erilaisuutta erilaisine elämäntilanteineen sekä tarvetta löytää niistä kumpuaviin ongelmiin ratkaisuja -voimme ainoastaan sulkea niiltä silmämme. Kysymys kuuluu: kannattaako se?