Kun heräsin - yllättävän aikaisin - madonnateema sivujuonineen pyöri mielessäni. Aihe pohdituttaa yhä.

Ikääntymisessä on omat hyvät puolensa(joiden vuoksi en tahdo olla päivääkään nuorempi), mutta ei se pelkästään kivaa ole. Ymmärrän naisia, jotka yrittävät kaikin keinoin näyttää nuorilta. Niin minäkin saattaisn tehdä, jos pitäisin sitä mitenkään mahdollisena  - luonnonlakeihin uskovana realistina en vain pysty enkä mukavuudenhaluisena  ihmisenä pidä kaikkea tuohon yrittämiseen liittyvää vaivaa ja aikaa sen väärtinä. Minua tosin luullaan usein ikäistäni nuoremmaksi, mutta arvelen sen johtuvan geeneistä - lähisukuni naiset ovat iätöntä tyyppiä - ja siitä, että sisäinen lapseni ja murrosikäiseni ovat hyvin elinvoimaisia. Uskon niiden tunkevan nahkani läpi. Olen myös lapsesta asti ollut koheltaja ja mogailija, ja koska minua perheen kuopuksena ei muutenkaan ole otettu koskaan vakavasti, en ole osannut niin itsekään tehdä. Vaikka tuo rooli on keski-iässä alkanut tympiä, se pitänee jossain mielessä nuorena - etten sanoisi pentuna. Hauskaa ristiriitaa luo se, että tunnistan samalla oman elämänkokemukseni mukanaan tuoman aikuisuuden ja iloitsen siitä.

Aamunaaman katselu peilistä ei nykyisellään pistä riemusta kiljahtelemaan. Posket roikkuvat ja rypyt syvenevät eikä mikään arsenaali valokyniä pysty "pelastamaan" sitä, mitä silmien alla tapahtuu yhä kiihtyvällä vauhdilla. Onneksi on tämä köyhän naisen luontainen "photoshop"eli lähinäkö on käynyt sen verran kehnoksi, että peilikuva näyttää mukavan utuiselta. Kuulo on puolestaan heikentynyt niin, että mahdolliset arvostelut jäävät noteeramatta tai kuullaan väärin. Ja jos oikein kuullaankin, se unohtuu pian, mistä rajallistunut muistikapasiteetti pitää huolen. Ja toisaalta: missä on se auktoriteetti, joka on keksinyt, että rypyt ovat rumia? Mullan alla, veikkaan, ensin mahdollisesti itsekin rypistyneenä.

Toinen muistutus kuolevaisuudesta ja sitä edeltävästä - ainakin jonkinasteisesta - rappeutumisesta tulee, kun intoonnun juhlimaan. Ellen muutenkin tuppaisi unohtamaan ikääni, niin parin viinilasillisen ja/tai tanssijalkaa kutkuttavan musiikin ryydittämänä se tapahtuu takuuvarmasti. Mutta siinä missä nuorena saattoi jatkaa ilakoimista päiväkausia, nyt tarvitsee toipumiseen monta päivää. Iän unohtamisessa EI ole kyse siitä, että haluaisin osoittaa muille tai edes itselleni olevani "nuorekas" tai "ikinuori". Musiikki vain on ollut minulle aina jotain sellaista, mikä vie mukanaan ja siinä unohtuu kaikki muu - myös ikävuodet.

Viime viikonloppu oli loistoesimerkki. Lähdin vastaan ystävääni, joka oli tulossa toisen ystäväni kuusikymppisille. Kävimme teatterissa, sitten karaokessa ja tanssimassa ja - hupsis - vastoin suunnitelmia valomerkki vilahti ihan kesken illan. Seuraavana päivänä juhlittiin synttäreitä ja se tehtiin - jos mahdollista - vieläkin suuremmalla antaumuksella. Niin..ehkä se, että minulla on sisäinen pakko ainakin aika ajoin heittäytyä intohimoisesti läsnäolevaan hetkeen, on sitä, mikä koetaan nuorekkuutena? Itse ainakin tunnen tuollaisina hetkinä olevani, jollen nuori, niin ainakin iätön.

Viikonlopun juhlimisen jälkeen olenkin viikon verran nilkuttanut kuin ikäihmiset ikään. Tanssin rytkeessä vasen polveni sai päähänsä olla "liian vanha" moiseen menoon ja se on kiukutellut koko kuluneen viikon olemalla jäykkä ja turvonnut. Olen raahannut sitä mukanani kiukutukset hyväksyen. Sen olen kuitenkin tehnyt sillekin selväksi, että laulusta ja tanssista en luovu. Enkä viinistä. Nämä samat sanat sanoi muuten kyseisissä juhlissa n.70-vuotias tuttavani, joka tanssi juhlissa kuin nuoret tyttöset.

Minulle ei tulisi mieleenikään kieltää puhumasta tai muistuttamasta iästäni. Olen ylpeä jokaisesta ikävuodestani - erityisesti niistä raskaista, joista en uskonut selviäväni ja joista kuitenkin selvisin. Tuolloin vihasin laulun sanoja "En päivääkään vaihtaisi pois", mutta nyt ainakin ymmärrän ne. On ihmeellistä, miten sadonkorjuun alettua unohtaa hetkessä kylvämiseen, kituliaan kasvuun, myrskyjen ja kuivuuden aikoihin liittyvät tunteet. Tai muistaa ne, mutta yhteys niihin katkeaa. Elämän pahimmistakin vaiheista tulee tarinoita, jotka olisi voinut tapahtua yhtä hyvin jolle kulle muulle kuin itselle. Kun kerran ääneen surin keskeneräisyyttäni äitinä ja vanhempana sekä sitä, etten kyennyt luomaan lapsilleni niin onnellista lapsuutta kuin olisin halunnut, kuopukseni sanoi, ettei sen ole enää mitään väliä: nuo ajat ovat hänelle kuin katsoisi surullista elokuvaa. Tuo lause kertoi jotain hänen omasta työstämisestään ja ajattelin, etten ole vanhempana ainakaan estänyt häntä sitä tekemästä.

Jos olisin Jumala, järkkäisin asiat niin, että kivat ja helpot asiat pistäisivät ihmisen kehittymään(sen vuoksi, että niin ei ole, en pysty uskomaan Jumalaan, joka on sekä hyvä että kaikkivaltias - tai ainakin sen täytyy sitten olla tosi kämö).Mukavat asiat ovat ehdottoman tärkeitä, mutta henkilökohtaiseen evoluutioon pakottavat ne (v***)haasteelliset kokemukset. Paino sanalla "pakottavat". Minulla ainakin on takani kokemuksia, joita en ikimaailmassa olisi vapaaehtoisesti ottanut enkä ottaisi vieläkään. Silti nyt taaksepäin katsoessa näen, että juuri noiden kokemusten työstämisen myötä minusta on tullut aikuinen sanan siinä merkityksessä kuin minä sen käsitän.

Mitä vanhenemisen pelkoon vielä tulee, sille on tietysti ihan luonnolliset syynsä. On mukavampaa olla voimakas kuin voimaton. Ikääntymistään peittelemätön ihminen muistuttaa jokaista omasta vanhenemisesta ja jokaista kohtaavasta päätepysäkistä. Kaksivitoselta näyttävä viisikymmpinen luo hetkeksi harhan, että vanheneminen ja kuolema eivät olekaan väistämättömiä. Ei ihme, että esim. Madonnalla on juuri nyt ihailijoita ja palvojia, joiden heikkouden ja kuolemanpelkoa hän kaikkivoipaisuutta viestittävällä olemuksellaan lievittää.

Ikääntyminen on ehdottomasti taidelaji. Sen ulkoisia merkkejä ei voi estää, mutta se, miten niihin ja elämäänsä asennoituu, tekee ikääntymisestä joko pelottavaa ja vastenmielistä tai elämää rikastuttavan uuden seikkailun - tai vähintäänkin mahdollisuuden opetella hyväksymisen taitoa.

Hmmm...kummankohan valitsisi?