Olen feministi. Otan oikeudekseni määritellä sanan niin kuin se tietosanakirjoissa - niissä, joista asian olen tarkistanut - seisoo. Toisin sanoen kannatan miesten ja naisten välistä tasa-arvoa ja parhaani mukaan ajan sitä eteenpäin. Se ei ole miesten ja naisten välisten eroavaisuuksien kieltämistä(vaikkakin suhtautuu suvitsevaisesti sukupuolensa yleispiirteistä poikkeaviin)eikä se ole miesten pilkkaamista, polkemista, syrjimistä ymsymsyms eikä se ole etuoikeuksien vaatimista naisille.  Sitä minä kutsun "feminismiksi" niin kauan, kunnes virallinen määritelmä muutetaan. Se, että "feministit" kutsuvat itseään feministeiksi ei saa minua miettimään - aivan kuten esikoisenikin eräässä keskustelussa totesi - uutta määritelmää sille, mitä naisena edustan. Sehän nyt olisi vallan hassua. Keksikööt uudet määritelmät ne, jotka ovat keksineet uuden sisällönkin.

Se, että mikä tahansa sortovaltaa vastaan noussut aate näyttää saavan arveluttavia, aggressiivisia ja itseään vastaan kääntyviä piirteitä, ei sinänsä ole ihme. Aina, kun joku yksilö tai ihmisryhmä on ollut kauan sorretussa asemassa, syntyy vihaa. Usein viha on keräänytynyt vuosien - ja kollektiivisesti vuosikymmenten ja vuosisatojen - ajan ilman, että sitä on pystytty osoittamaan ja purkamaan. Kun tämä kauan muhinut viha pääsee valloilleen, se on usein hallitsematonta. Siinä vaiheessa otetaanpa-nyt-tytöt-ja-pojat-rauhallisesti- tai se-että-toinen-aloitti-ei-oikeuta-sinua-käyttäytymään-huonosti-puheet auta. Ihan oma lukunsa on myös se, että maailmanhistoria ei mahda tuntea yhtään tapausta, jossa vallankäyttäjä olisi vapaaehtoisesti luopunut vallastaan- vai tunteeko? Kertokaa ihmeessä, jos puhun behmoja. Jos vaikkapa feminismin - kun se nyt tässä tarkastelun alla on - alkuaikoina mimmit olisivat nätisti niiaten menneet kyselemään, jotta voismmeko me ehkä, hyvät herrat, kenties saada pikkuisen noita, mitä ne nyt oli, noita oikeuksia ja vähän sitä, öh, ihmisarvoa, niin paskasestihan sille olisi naurettu. Ja on varmaan naureuttukin, koska naiset ovat alistetun asemansa vuoksi olleet kilttejä tyttöjä ja ovat pääosin vieläkin. Me rääväsuut olemme vähemmistöä, enkä esim. minä ole ollenkaan rankimmasta päästä. Sentään kun ainakin PYRIN pysymään asiassa ja olemaan kohtuullinen.

Niin ikävää kuin se onkin, sorretun on lähes aina täytynyt nousta puolustamaan itseään reippain ottein ja rumaa jälkeähän siitä on aina syntynyt. Mutta se ei todellakaan ole ollut eikä ole tänäkään päivänä yksin sorretun vika. Ihminen voi hyvinkin ylireagoida, mutta reaktioon tarvitaan joka tapuksessa ärsyke. Yleensä kaava menee niin, että mitä vahvempi ja pidempään toistunut ärsyke, sen vahvempi reaktio. Tietenkään tämä ei ole aina näin, sillä ns.punainen vaate voi olla toiselle - jopa varhaislapsuuden unohdetuista kokemuksista johtuen - aivan eri rytky kuin jollekin toiselle. Näinä päivinä esim.vitseiksi tarkoitetut puheet kannattaa viedä sisäiseen seulaan ennen kuin ne laukoo ulos suustaan julkisesti - esimerkkinä jo surullisenkuuluisaksi nainen=auto-puheistaan tullut ex-Audi-pomo. Tuollaiset puheet voisi ottaa huumorilla, elleivät ne olisi niin katkerasti tosia reaalielämässä. Yhtä lailla saan toki näppylöitä monista Lenita Airiston puheista ja miesten neuvomisista. Tasa-arvon nimissä.

Mutta tuosta vihasta vielä: oman vihan tunnistaminen ja tunnustaminen on ensimmäinen askel, jonka ihminen ottaa aikuiseksi kypsymisensä tiellä. Tarkoitan tässä aikuisella ihmistä, joka kykenee lunastamaan vapautensa - sillä se ei ole mikään itsestään selvyys - ja käyttämään sitä vastuullisesti muita alistamatta. Valitettavasti monet sorrettuina eläneet tai sorretuiksi itsensä kokeneet jäävät tuohon vaiheeseen - ja juuri tästä seuraavat ylilyönnit, jotka eivät juuri vie eteen päin vapautta ja oikeuksia janoavan asiaa. Vasta kun ihminen, mies tai nainen, on kohdannut vihansa ja työstänyt sitä synnyttäneet kokemuksensa ja - yllätys yllätys - antanut anteeksi, hän on kyllin kypsä toimiakseen viisaasti asiaansa edistäen. Anteeksianto ei siis tarkoita vapaaehtoista alistetuksi asettautumista ja paluuta vanhaan systeemiin, vaan toimimista ilman vihaa.

Todellinen feministi ei ole mielestäni miesvihaaja lainkaan. Päinvastoin: hän on YHTEISEN hyvän kannattaja siltikin, että joskus on oltava tiukkana siksi, että muut eivät sitä välttämättä ole. Sillä vaikka kaikki naiset eivät pyri yhteiseen hyvään, eivät sitä tee kaikki miehetkään.

Jos kohtaat "feministin" - naisten etuoikeuksien puolesta taistelijan ja/tai miesvihaajan - älä kiroa feminismiä, vaan kyseenalaista ko.henkilön feminismi. Mutta avoimin mielin, please - voi se malka nimittäin olla omassakin silmässä.

 

Jaajaa, eipä ole täällä tullut pitkään aikaan päätä eikä sormia vaivattua - edellisen vaivaaminen onkin niin työlästä, etten sitä edes harrasta. Jos sieltä jotakin on ulos putkahtaakseen, niin mikäs siinä, mutta vaivannnäkö ei ole vahva lajini.

Jo tässä vaiheessa voin kertoa, että otsikon vastaukseen pääsen todennäköisesti siinä vaiheessa, jolloin Ylioppilaslautakunta - jos tämä olisi siis se kuuluisa kypsyystesti - olisi jo heittänyt palloksi muotoillun paperin olkansa yli aikaa sitten. Se, että puhun Ylioppilaslautakunnasta kuin jostakin yhdestä henkilöstä(mistä me muuten tiedetään? kusetetaanhan meitä jatkuvasti muutenkin), älköön antako ketään häiritä. Ilmiötä kutsutaan taiteilijan vapaudeksi ja minä kutsun itseäni taiteilijaksi aina silloin, kun huvittaa ja kun se sattuu olemaan minulle edullista.

Pyörin toissapäivän Seurasaaressa koko päivän. Rakas Ystävä on siellä töissä: kehrää lankaa ja esittelee pohojaalaista asuinrakennusta kiinnostuneille(nyt aletaan kevyesti sivuta otsikon aihetta, kuten tarkkaavaisimmat lukijani - ainakin toinen heistä - varmaan jo havaitsi). Tuntui hyvältä räpsiä kuvia Rakkaasta Ystävästä perinneasussaan, kierrellä saarta kiireettömästi, palata takaisin Tukipisteeseen, taratella Rakkaan Ystävän kanssa, räpsiä taas kuvia, lähteä taas vaeltelemaan ja istuskelemaan tyhjän panttina ja ottaa ihastuneena vastaan Rakkaan Ystävän tekemä tuohisormus(asiasta tietämättömämmälle lukijalleni: ei, me emme ole lepsopari)ja pisteeksi i:n päälle heittää kotimatkalla bussissa ilmoille arjen kirvoittamia innovaatioita luovuus valloillaan.

Sanoin Rakkaalle Ystävälle, että jos tähdillä olisi vaikutusta ihmisen elämään, niin taatusi olisi olemassa joku tähti, joka edustaa laiskuutta ja tehottomuutta, ja että minä olen takuuvarmasti syntynyt sen alla. En koe - huom: enää! - ajanhukkana vetelehtimistä, ruohon kasvun katsomista, aikaansaamattomuutta, (ajoittaista)aloitekyvyttömyyttä, tajunnanvirralle antautumista, pelkkää tarkoituksetonta olemista sen itsensä vuoksi ja zen zemmoista. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi ainakin joillakin ihmisillä on ilmeisen hyvä olla lähelläni ja pysytellä siinä ilman kiirettä pois. Vaihtaisinko osani muuhun - arvatkaapa vain! En tietenkään vetelehdi 24/7 - ainostaan silloin, kun se on mahdollista ja yllättävän usein se on. Kun sitä tekee päämäärähakuisesti, alkaa tulla mestariksi siinä missä joku muu tehokkuudessa.

On ollut pitkä - ja yhä osin keskenkulkuinen - tie oppia hyväksymään itsensä tämmöisenä epätehokkaana immeisenä tehoyhteiskunnan rattaissa. Hädin tuskinhan sellaista hyväksytään lapsilta, vanhuksilta ja vammaisiltakaan. Tai mitä minä höpisen: sitä EI hyväksytä heiltäkään, herrajestas. Enkä puhu nyt masennuksesta aiheutuvasta flegmaattisuudesta, vaan siitä, että ihminen löytää voimia, luovuutta ja itsensä rakastamista joutilaisuudesta sen sijaan, että metsästäisi muiden(ja itsensä) hyväksyntää suorittamisen kautta. Ja kun rakastan itseäni, niin voilá: tie toisen rakastamiseen avautuu kuin itsestään ja voilá-voilá: huomaan saavani rakkautta noilta muilta kaupanpäällisenä siitä hyvästä, jota itselleni teen. Kiesusksen olisi pitänyt sanoa(ja ehkä hän sanoikin), että opettele hyvä ihminen rakastamaan ensin itseäsi ja rakasta muita sitten samalla mitalla. Paitsi että jälkimmäinen tulee itsestään edellisen seurauksena.

Mitä tuohon Seurasaari-päivääni tulee, se sopii metaforaksi niin ystävyyteen kuin romanttiseen rakkauteenkin: vaella, koe, palaa tukikohtaan, lähde taas jne - mutta suostu myös olemaan itse tukikohtana! Ehkä suurin ongelma romanttisessa ja muussakin rakkaudessa on se, että tahdomme olla itse vapaita, mutta emme salli vapautta toiselle. Ja rakkaus kun elää vain vapaudessa.

Niinni siksi.

 

 

 

 

 

 

 

Tämä postaus on sitten vähän iäkkäämmälle sukupolvelle suunnattu - tai miksei niille nuoremmille, jotka haluavat kurkistaa yhteen mahdolliseen näkymään tulevaisuudessa. Voihan olla, että jotkin asiat eivät muutu koskaan - kuten suhde Lemmen Maailman Ensikosketuksiin.

Muistan elävästi järkytyksen, jonka koimme murkkuiässä bestikseni kanssa hänen löydettyään äidilleen lähetettyjä rakkauskirjeitä - jotka MINUN isäni oli kirjoittanut! Siitä järkytyksestä toipuessa meni tovi, samoin kuin ajattele-voisimme-olla-siskoksia-pohdinnoissa. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin isäni punastui soittaessaan ensilemmelleen säveltämäänsä biisiä. Onko niin, että ensirakkauden suhteen pysymme teineinä ikuisesti - että se osa meissä on aina elossa joko tietoisesti tai tiedostamattamme?

Minun Ensirakkauteni sijoittuu vuosille 1973-74. Olin tosin hengaillut sitä ennen pari kuukautta epämääräisesti epämääräisen kaverin kanssa "suhteessa", joka ei ansaitse Ensirakkauden arvonimeä, ja jota en siis ole sille antanut. Oikea Ensirakkauteni oli "säätöjen" alkaessa haudankaivaja(kesätöissä, huom.), ja häntä rakastin värisevin teinitytön sydämin herkkyyden ja intensiteetin yhdistelmällä, johon vain 15-vuotiaan sydän kykenee - ja jota ei voi koskaan jäljitellä. Se on ainutlaatuista ja kulkee salaa latenttina mukana silloinkin, kun luulee sen jo unohtaneensa. Minulle kävi niin, että nykytekniikan ansiosta löysin Ensirakkauteni uudestaan ja yhteiset muistot ovat osoittautuneet hämmästyttävän eläviksi - kuin olisi syväjäädyttänyt ruusun 35 vuodeksi ja kuin se olisi sulatuksen jälkeen yhtä hehkeä väreineen ja tuoksuineen kuin se oli muinoin. Väärinkäsitysten välttämiseksi: elämme molemmat tahoillamme omaa arkeamme ruusun tuoksusta huolimatta - ehkä juuri siksi sen niin vahvasti aistimmekin. Siunattu olkoon tuo tuoksu!

Ilta, jolloin tarinamme lähti varovasti liikkeelle, oli lämmin ja kaunis. Tuleva Ensirakkauteni halusi viedä minut - uskokaa tai älkää - hautausmaalle katsomaan ensimmäistä omin käsin kaivamaansa hautaa. Tyttöä voi tuskin orginellimmin kosiskella - rohkea veto, sanoisin, mutta tehokas. Jäin Hauvvankaivajan koukkuun. Tämä haudan esittely kuulunee primitiivisten soidinmenojen kategoriaan: uroshan esittelee kosiskellesaan naaraalle savutuksensa. Se nyt sattui tällä kertaa olemaan hautakuoppa. Kunnon Naaraana luonnollisesti ihailin vaikuttuneena Uroksen aikaansaannosta kädessäni vadelmapensaan oksa, jonka Uros oli minulle matkan varrelta poiminut ja jota säilytin vuosikausia päiväkirjani lehtien välissä(aina siihen saakka, kun poltin "nolot" päiväkirjani). muistan tikitilleen sen paikan, josta Urokseni taittoi minulle tuon oksan - nyt siinä kasvaa ruusupensas, mikä on sekin hyvä juttu. Luonto varmaan ajatteli, että ruusu on vadelmaa romanttisempi, ja merkkasi historiallisen paikan haluamallaan tavalla.

Haudanesittelyiltaan liittyy myös Urokseni iskurepliikki, joka sekin on lievästi sanottuna omaperäinen, mutta suoraan ytimeen iskevä, koska muistan sen elävästi vieläkin: "Kun minä oon kerta hauvvankaivaja, niin sinä oot sitten se hauva." Täytyy todeta nyt viisikymppisenä, että tuota iskurepliikkiä ei ole kukaan pystynyt pesemään. Ehkä kaiverrutan sen hautakiveeni.

Myöhemmin Ensirakkauteni näytti minulle sananmukaisesti taivaan merkit: opin tai olin oppivinani, missä on Pohjantähti ja miten löydän Ison Karhun ja Pikku Karhun tai mitä ne sitten lienevätkään. Itse asiassa katsoin ja kuuntelin koko olemuksellani Ensirakkauttani eikä tähdet minua juuri kiinnostaneet - paitsi aina myöhemmin, kun olen katsellut tähtitaivasta. En ole koskaan tehnyt sitä muistamatta Ensirakkauttani.

Ensirakkuden kokemus oli minulle kaunis, herkkä, suloinen ja jopa intohimoinen, mikä on jälkeenpäin tuntunut erikoiselta, koska olimme niin kovin nuoria molemmat. Se oli sitä aina siihen dramaattiseen hetkeen saakka, kun yhteinen "ystävämme" puhui minulle pötyä Ensirakkaudestani väittäen, että hänellä oli toinen tyttö. Kyse oli hätäisestä ja väärästä johtopäätelmästä, mutta se johti kypsymättömien, sairaalloisen ujojen ja itsestään epävarmojen nuorten eroon. Koska minusta oli ylipäänsä ollut käsittämätöntä, että joku minusta oikeasti välittäisi, nielaisin jutun toisesta tytöstä oitis ja kävin niskojani nakellen, syvä tuska sydämessä heittämässä luokkasormuksen rakastetulleni kirjakauppaan - jossa hän silloin oli töissä - ja hävisin hänen elämästään, kun "minua ei kerran tarvittu". Sormus oli kuulemma vierinyt lattialle ja Ensirakkauteni oli kävellyt kaksi viikkoa huuli pyöreänä käsittämättä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Odotin turhaan, että Ensirakkaus olisi ottanut yhteyttä ja että olisimme selvittäneet asiat, mutta kun aika kului, molemmat löysivät tahoillaan uudet ystävät ja verta vuotava haava alkoi umpeutua ja arpeutua - koskaan kuitenkaan kunnolla parantumatta.

"Toiselta tytöltä" kuulin myöhemmin asioiden oikean laidan: rakastettuni oli lohduttanut häntä hänen tultuaan jätetyksi - ei enempää eikä vähempää. Tämä tyttö toivoi, että korjaisimme asian, mutta kuten kaikissa kunnon romanttisissa tarinoissa, se oli tietenkin liian myöhäistä. Vasta vuosia myöhemmin - kun molemmat olivat jo tahoillaan naimisissa - kävimme yhdessä läpi tuon teinitraumamme, tosin vieläkin katkerina siitä, että meiltä oli mielestämme "varastettu" jotakin, joka olisi kuulunut meille. En tiedä, pääseekö tuosta tunteesta lopullisesti irti koskaan, mutta sen kanssa voi oppia elämään kuten diabeteksen tai masennustaipumuksen. Toisaalta tunne siitä, että on uskollisesti rakastanut jotakuta läpi koko tähänastisen elämänsä, on kiehtova ja kaunis. Ja NIIN romanttinen! Se tuntuu hyvältä.

Olisipa hauskaa(!)löytää tuo Ensirakkauteni kaivama hauta ja katsoa, kuka siihen on haudattu. Ehkäpä joku, jonka nimi on Ensi Lempi?

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänä aamuna sairas mieleni kehitteli ajatusta maailmasta, jonka koko kansan viihdyttäjäperhe omistaisi. Millaista siellä olisi? En ole tosin nähnyt ohjemaa, johon mielikuvitusleikkini pohjautuu, sillä olen sitä mieltä, ettei narsismia tule ruokkia kiinnittämällä siihen huomiota. Yhden rva Mikkosen yksinpuhelun(joka lienee tarkoitettu alun perin keskusteluksi) olen nähnyt, ja visioni pohjautuvat siihen.

Koska Mikkosten maailmassa valtaosa naisista olisi kotona lasten kanssa, työelämässä olisi vain miehiä ja nuoria naisia, ja niitä jotka eivät ole saaneet tai halunneet hankkia lapsia. Heistäkin kaikki päviähoitoalaa harkinneet voidaan karsia, koska päivähoitoa tarpeettomana ei olisi lainkaan. Aika vähän jäisi jäljelle. Naisia meinaan. Niin vähän, että heidät voitaisiin sijoittaa pois silmistä ja jaloista kuljeksimasta Mikkosten omistamiin ja kehittämiin reservaatteihin. Mitä siellä tapahtuu, ei vaatimaton mielikuvitukseni kykene keksimään, mutta jätän sen tehtävän niille, joiden mielikuvitus kompensoi omani puutteet eli Mikkosille itselleen.

Mikkosten maailmassa kaupan kassoilla olisi vain miehiä. Mikäs siinä - sopii mulle. Voisi kauppaan lähtökin sujua nykyistä sutjakammin tämmöiseltä perusheterolta, vaikkei minulla naistenkaan kanssa asioimista vastaan mitään ole. Mutta kun ei ole vaihtoehtoja niin hyvä näin. Kun Nina kerran näin haluaa. Ja se sen mies, mikä-se-nyt-olikaan.

Entäs sitten, jos herra tai rouva Mikkonen sairastuu tai joutuu tapaturmaisesti sairaalakuntoon? Sairaaloissa on Mikkosten maailmassa hoitajina vain miehiä, jotka huolehtivat perushoidosta aina alapään pesua myöten. Naisethan hoitavat kotona lapsia, kunnes nämä täyttävät kahdeksantoista, ehkä pidempäänkin. Ja pakko onkin, sillä työelämään ei moisen poissaolorupeaman jälkeen ole mitään asiaa.

Myös siivouksen ja ruuanlaiton sekä sen tarjoilun kaikissa niin julkisissa kuin yksityisissäkin firmoissa hoitavat miehet. Mikkosten maailmassa. Lapsia opettavat ala-asteelta lähtien miehet ja tylsät liukuhihnahommat tehtaissa ovat miesten duuneja nekin. Miehet suunnittelevat ja ompelevat vaatteet, pitävät pystyssä elegantteja putiikkeja - joista rouva Mikkonenkin nähtävästi hankkii vaatteensa - ja suosittelvat ja myyvät rouva Mikkoselle meikit ja parfyymit sekä hoitavat hänen viimeisen päälle suunnitellut kampauksensa.

Hmmm...loppujen lopuksi, sehän voisi olla oikein kiva tämä Mikkosten maailma. Miehet tekisivät ne paskahommat, jotka naiset ovat tähän saakka alipalkattuina hoitaneet - ja koska ovat miehiä, liksakin nousisi rivakasti ja pitäisikin, kun on kotona lasten lisäksi nainen elätettävänä. Harva mies kun meikäläisten palkoilla viitsii edes raahautua työpaikalle, saati sitten, että siellä jotain tekisi.

Ongelma(jättee)ksi muodostuisivat tietysti tämän blogin pitäjän kaltaiset naiset, jotka eivät pidä aviomiestä välttämättömänä, varsinkaan, jos on pienintäkään vaaraa jakaa arkensa hra Mikkosen kaltaisen tyypin kanssa - jossa hänen rouvansa ei tiettävästi näe lainkaan heikkouksia. Toisin kuin minä, joka näen vain niitä. Niin me ollaan erilaisia, me ihmiset - eikä Mikkosten maailman sankirjasta löydy sanaa "suvaitsevaisuus". Joten mitä tällaisille äideille tehdään Mikkosten maailmassa? En uskalla arvailla, mutta jostain syystä tuli rva Mikkosen päivähoidon yhteydessä mainitsema natsi-Saksa mieleen...

Eräs ystäväni sanoi ymmärtävänsä Mikkosia. Kyllä minäkin ymmärrän. He haluavat huomiota ja päteä kuten melkein kaikki muutkin. Jonkun lööpin mukaan myös rahaa. Kuten me muutkin. Ei kai siinä mitään ihmeellistä ja tuomittavaa ole. On kuitenkin jokaisen tv:n katsojan ja lehden lukijan päätettävissä, haluaako elättää Mikkosia vai antaa rahansa ja tukensa vaikkapa Unicefille tai kotimaan kaltoin kohdelluille lapsille, joita on ihan riittävästi ja liikaakin - myös niitä, joiden vanhemmat ovat kotona. Suomi on vapaa maa.

Ymmärrän hyvin kotiäitejä, jotka haluavat arvostusta työlleen. Oma äitini on tehnyt huikean urakan sillä saralla ja olisi ansainnut paitsi arvostusta, myös enemmän rahaa tekemästään työstä - siis silloin, kun sitä olisi tarvittu myös hänen oman hyvinvointinsa tukemiseen lapsikatraan, dominoivan miehen ja vaativan anopin kanssa asuessa. Jonkun sortin ninamikkoisia olisi tarvittu tuolloin, 60-80-luvulla, puolustamaan kotiäitejä. Sanon "jonkin sortin", sillä en pidä lainkaan hedelmällisenä sitä, että omia valintoja puolustetaan jyräämällä muut valintoineen maan rakoon. Se ei niissä niin sanotuissa loppupeleissä palvele ketään - saa aikaan vain aggressioita. Ovat Mikkoset kuuleman mukaan saaneet jopa tappouhkauksia eli tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ja perhe viattomia lapsia myöten. Tappouhkailijat ovat vaarallisesti sairaita ja tyhmiä ne, jotka pistävät sellaisia liikekannalle. Mikkosten maailmassa psykopaateista tulisi entistäkin vaarallisempia - terveemmällekin ihmiselle kun on kova pala ottaa vastaan sellaista arvottomaksi leimaamista, jota Mikkoset harrastavat muita ruoskiessaan.

Että tervemenoa vain Mikkosten maailmaan. Minä taidan pysyä omassani.

 

 

 

 

Se meni loppujen lopuksi paremmin kuin hyvin. Se muutto.

Päätin vain, että hermot ei mene eikä tule, ja avot: olen onnellinen kaiken kaaoksen keskellä. Hyvät suggestiot!

Vilijonkkamielisille tämä muuttoni olisi kauhistus. Epäjärjestelmällistä! Leväperäistä! Suunnittelematonta! Kauheaa! Muumimielinen ihastelee: Rentoa! Suurpiirteistä! Tilannetajuista! Ihanaa!

Koska valitsin muumimielisen muuton, tunnelmani ovat olleet jälkimmäisiä. Ja kylläpä nautinkin nyt elämästäni ja uudesta, sotkuisesta asunnostani ja sen Pikkuhiljaisesta Laittemisesta.

Kirjoitussuoni on ollut - kuten molemmat lukijani lienevät huomanneet - tukossa kautta ehtynyt, mutta tänä aamuna se avautui, kun veisbuukissa oli pyyntö ystävältä. Piti kirjoittaa runo tämän veljen vaimon viiskymppisille. Olen vähän niin kuin palveluksen(ehkä useitakin)velkaa pyytäjälle, joten ei auttanut kuin ruveta hommiin aamurähmäisin silmin. Tämmöinen siitä tuli - se muuten rimmaa "Suklaasydämeen". Vapaata riistaa, saa käyttää.

 

"Kun nuoren miehen komeimman
kanssa istuin lauteilla saunan,
hän sanoi mulle nauraen:
ei vanha oo viiskymmpinen!

"Hilmapäivät" paljon pukkaa
myöskin turhaa höpinää,
kun nostaa jalkaa, värjää tukkaa,
voi yhä jatkaa töpinää.

Ei narussa sua kuljeta
nyt mielipide yleinen,
vaan itse päätät, mitä teet,
ja millä tavoin teet sä sen.

"Hilmapäivät"paljon pukkaa
myöskin turhaa jorinaa,
jos hiki valuu, irtoo tukkaa,
"entäs sitten?", sanot vaan.

Jos menohalut on jo pois,
ei hätää ole silloinkaan:
voit kerman paistaa vaikka voiss´
ja kiikkustuoliin nauttimaan!

Kas viideskympis nainen tajuu:
tää onkin minun juttu tää,
ei muilla ole mitään hajuu,
kuinka sitä eletään.

Jos tuttu juttu sulle on
tää naisen elo verraton,
niin sanon: onnee sulle vaan
ja samaa rataa jatkamaan.

"Hilmapäivät"paljon pukkaa
myöskin turhaa höpinää,
ei susta tule mitään rukkaa,
vaan jatkat hyvää elämää!"

Kas viideskympis nainen tajuu:
tää onkin MINUN juttu tää!
Ei muilla ole mitään hajuu,
kuinka sitä eletään."